Ulkopuolisuuden tunne

[Vieras]

Oletteko itse kamppailleet ulkopuolisuuden tunteen kanssa lähdettyänne järjestöstä?
Lapsuudesta asti syvälle iskostettu asenne, että emme ole osa maailmasta tuntuu vaikuttavan edelleen omiin tunteisiin, vuosia lähtemisen jälkeen.
Olen tavannut ja ystävystynytkin uusien ihmisten kanssa, mutta jostain syystä aina tuntuu, että olen kuitenkin aina vähän erilainen tai ulkopuolinen, enkä ihan tavallinen ihminen, joka on osa yhteiskuntaa.
Tiedostan tämän tunteen aina kun se tulee pintaan, ja yritän olla ajattelematta sitä niin, ettei se vaikuttaisi ihmissuhteisiin, mutta koen sen haastavana.

Onko teillä ollut samanlaisia tunteita?

[Weathertop]

Tuttu tunne. Kun on ollut suljetussa yhteisössä, jonka ulkopuolella oleviin luotuja ystävyyssuhteita on katsottu karsaasti, uusien tuttavuuksien solmimisen vaikeus on ainakin itselläni jäänyt "päälle". Asiaa ei auta se, että ystävystyminen oli kultissakin vaikeaa, koska useimmat siellä olivat ymmärrettävistä syistä enemmän tai vähemmän sekaisin.

Lisäksi sitä on jokseenkin väistämättä erilainen kuin muut, koska useimpia ihmisiä eivät ole muovanneet läheskään samanlaiset kokemukset kuin itseäni. Myös "maailmaan" luottaminen on yhä vaikeaa.

[katuva]

Itse olen sitä mieltä, että jehovantodistaja lapsuuden kokenut ei koskaan täysin sopeudu.
Lähestyn kovasti eläkeikään ja olen useasti yrittänyt. "maailma on kuin vieras kulttuuri. Kotimaan on lahkon sisällä, siis minun mielenterveydettömyydessäni.

Joku sanoo, että se on Tukholman syndrooma? Kuinka se on sitä? Ei minua kaapattu, minä kasvoin siellä. Se on osa minua. Ei minulle ole merkitystä olenko sisällä, toimeton tai exä. Mikään näistä viholliskuvien tarpeisiin luoduista poltinmerkeistä ei muuta menneisyydestäni mitään. Se on ja se pysyy. Kasvoin ääri jehovantodistajuudessa ja pahasti kieroon. Se on vain kestettävä. Et pääse sitä karkuun tai eheydy.

Itse olen nykyään sitä mieltä, ettei jehovantodistaja (exä, nyksä tai ties mikä)voi olla, jos ei ole kokenut jehovantodistaja lapsuutta. Se on sellainen mylly, ettei ilman sitä tiedä yhtikäs mitään, mitä salilla vieressä istuva voi olla joutunut kokemaan.
Armeijan käynyt ei ole sotaveteraani. Aikuisena mukaan tullut ja kastettu on semitodistaja. Täysin eri kokemusmaailma.

Minulla ei ole sinulla muuta ohjetta, kuin Timo Soinin sanat "tämä elämä on vain tuomittu elettäväksi"

[Tony]

Joku sanoo, että se on Tukholman syndrooma? Kuinka se on sitä? Ei minua kaapattu, minä kasvoin siellä. Se on osa minua.

Mielesi kuitenkin kaapattiin (kasvattamalla sinut kultin ajattelumalliin), ja onko sillä loppuviimein eroa, kaapataanko ruumis vai psyyke?

Olisin taipuvainen ajattelemaan, että todistajat eivät ole omia itsejään kulttimielenhallinnan alaisuudessa. Ei kukaan hylkää läheisiään kultapossukerhon sääntöjen takia, ellei mieli ole pahoinpidelty kerhon vahingollisella ideologialla ja vaatimuksilla. Eikä kukaan usko että joku huuhaalahko on totuus jota valtiovallat alkavat metsästämään ihan kohta, kunhan ovat ensin kieltäneet uskonnot vain huomatakseen, että juuri tämä huuhaalahko jatkaa ainoana uskontona toimintaansa (ihan varmasti esimerkiksi islamilainen maailma lakkauttaa uskontonsa jos vain joku instanssi niin vaatii, samalla kun todistajat jatkaisivat kuten ennenkin - näin naurettavaan hölynpölyskenaarioon uskominen vaatii sitä, että normaali ajattelutoiminta on estetty).

[Weathertop]

Joku on sanonut, että jehovantodistajuudesta toipuminen on prosessi, joka kestää koko loppuelämän. En tietenkään voi sanoa, onko asia näin kaikkien kohdalla, koska ihmiset ovat erilaisia eivätkä kaikki kultissa kasvaneet ole suhtautuneet asiaan samalla vakavuudella, mutta omalla kohdallani homma menee varmastikin juuri näin. Jehovantodistajatausta on pysyvästi osa identiteettiäni, ja sen kanssa on elettävä.

Pieni osa tästä taakasta katoaa kuitenkin aina, kun oivallan jotain uutta siitä, kuinka mieltäni on kultissa muokattu. Varsinkin Lloyd Evansin tavasta analysoida JT-propagandaa ja kultin vallankäytön muotoja on ollut paljon apua.

[katuva]

Tony voit olla oikeassa.

Sanotaanko näin, ei tässä ainakaan ole ollut tylsää. Ikävä puoli on tietenkin se, että on tullut loukattua monia ihmisiä. Uskon kuitenkin, että niin tai näin sairashan minä jokatapauksessa olen. Ilman jehovantodistajuutta olisin häiriköinyt vain eri ympyröissä. Sekopää äitini, olisi jokatapauksessa ajautunut johonkin latvalahojen ryhmään, kenties jehovantodistajia pahempaan.