Tilanne on osaltani päässyt aika pahaksi. Olen eroni jälkeen ollut niin totaalisen yksin ja ahdistunut jo melkein 10 vuotta, että alan harkita paluuta jeppuloihin. Minä haluan ystäviä, perheen ja lapsia. Tiedän, että minua nöyryytettäisiin paljon paluun yhteydessä, mutta perhe olisi jotain niin uskomatonta! Siitä hinnasta voisin vaikka teeskennellä lopun elämääni jeppulaa, vaikka vihaankin koko systeemia enkä usko mihinkään.
Tuntuu mahdottomalta saada esim puolisoa muuten. Olen niin totaalisen sekaisin jeppula-ajoista(en kliinisesti )ja sosiaalisesti kyvytön suljetun lapsuuden vuoksi.
Voiko tällaisesta asiasta mennä psykiatrille? "Olen tulossa hulluksi, harkisten paluuta jeppuloihin!" Onko kukaan koskaan ajatellut näin?
pohjalla kirjoitti:Tuntuu mahdottomalta saada esim puolisoa muuten.
Tuo ei nyt kuulosta kovin uskottavalta. Sellainen, joka on ollut erotettu tai eronnut, on täysin arvoton jehovantodistajien yhteisössä. Ei sellainen sieltä mitään puolisoa saa. Jehovantodistaja joka alkaa seurustelemaan ex-erotetun kanssa, tekee käytännössä sosiaalisen itsemurhan.
Kuvauksestasi tulee mieleen ihminen, jota on pidetty komerossa koko ikänsä. Kun hän pääsee sieltä vuosien jälkeen ulos, pihalle ja näkee muita ihmisiä, se häikäiseekin silmiä ja hämmentää mieltä niin, että tämä haluaakin komeroon takaisin.
Oletko harkinnut harrastuksen aloittamista? Avaa silmäsi ja katso ympärillesi: maailma on mahdollisuuksia täynnä.
Ei välttämättä psykiatrille (joka on lääkäri), mutta ehkä psykologille tai muun ammattihenkilön vastaanotolle keskustelemaan? Toki psykiatrikin keskustelevat, mutta määräävät usein myös lääkkeitä, jos on tarvetta ja sekin on hyvä.
Yksinäisiä (sinkkuja) on muuten paljon: miksi muuten seuranhakupalstat pullistelisivat? Perhe on monelle suuri haave, mutta JT:t eivät ole ainoa paikka tai yhteisö etsiskellä puolisoa, jonka kanssa voisi perheen perustaa. En tiedä, olisiko onnistunut ratkaisu teeskennellä jeppulaa perheen takia: on kuitenkin ne lastenkasvatuskysymykset ym. ja sukset voivat mennä helposti ristiin. Sosiaalisia taitoja voi kehittää menemällä paikkoihin, joissa ihmisä liikkuu: harrastuspiireihin, esimerkiksi. Ne voivat olla hedelmällisempiä kohtauspaikkoja kuin Valtakunnansalit. Sinkkuiltoja vietetään jossain ravintoloissakin.
En tiedä, löytyykö edes seurakunnista puolisoa, monet ovat puhuneet varsinkin konventeissa etsiskelleensä ja katselleensa, mutta ei kuulemma ole löytynyt. Joskus käy niin, että se oikea sattuu arvaamatta ja hakematta kohdalle. Elämä on seikkailua!
Älä hyvä ihminen heitä elämää hukkaan yhtään enempää! Mitä ihmeen iloa voisi olla todistajista, jotka eivät oikeasti välitä itsestään saati muista?? Itse murehdin ja kiukuttelin vähintäänkin 10 vuotta hylänneitä sukulaisiani kunnes aloin sanoa vastaan. Nyt saavat ajatella mitä tahtovat, minä menen eteenpäin ja he näkevät sen. Entä jos koittaisit tutustua itsellesi sopivaan ihmiseen, rauhalliseen tyyppiin, jonka kanssa ei tarvitse heti jakaa kaikkea mitä et halua. Nauti siitä mistä voit. Muutos tapahtuu hitaasti, mutta se vain täytyy hyväksyä. Kaikissa ihmisisissä on hyvät ja huonot puolensa, mutta se on varma, että huonoja kokemuksia miettimällä ei pääse eteenpäin. Mikä elämässäsi on hyvin ja ok? Ala rakentaa sille. Mikä sinua todella kiinnostaa? Millaisia taipumuksia sinulla on? Tee asialle jotain. Nyt heti rehellinen ja positiivinen profiili esim. jollekin netin yhteisöpalstalle. Ainakin täällä veljesseurassa huomaat, että ihmisiä on kaikenlaisilla taustoilla ja silti tässä vain eletään... Säröt elämässä voivat olla jopa kauniita, ja ainakin aitoja. Eikä mikään ole rohkeampaa kuin jonain päivänä jakaa ne jonkun toisen kanssa. Nyt sinun täytyy vain luottaa elämään!
Myönnetään, teksti kuulostaa hullulta, mutta tunnen itse monia jotka ovat palanneet "uskoon" ja hankkineet perheen, esim. molemmat sisareni sekä jeppula-aikainen paras ystävättäreni. Minulla ei jt uskon kanssa ole muuta ongelmaa, kuin se, että siihen on mahdoton uskoa.. Enää asia ei ahdista, koska pystyn katsomaan asiaa ulkopuolelta ja näe, että kyseessä on yksi uskonto muiden joukossa. Luulenpa, että hyvin harvoilla ihmisillä usko on vahva, suurin osa taistelee itsensä kanssa, enpä paljon eroaisi heistä. Jeppulatkin ovat hellittäneet sääntöjään sitten minun aikojeni.
Minulla on paljon harrastuksia sekä akateeminen ura. Erostani on vuosia. Minulla on ollut myös seurustelusuhteita. Se ei poista sitä, etten näköjään sovellu maailmaan (vanhat arvot liian syvässä). Käytännössä palaaminen voisi olla mahdotonta, se askel sinne valtakunnansalille liian vaativa, mutta kait sitä ihminen voisi haaveilla, paremmasta elämästä (ihan kuin traktaatista).
Toisaalta huomaan kyllä, että jos itse saisin jeppulana lapsia, olisin velvollinen syöksemään heidät samaan suohon, josta itse jouduin nousemaan. Mahdotonta.
Mä oon tänne ennenkin kirjoitellut näistä puolisoasioista. Olen siis naispuolinen henkilö, ja mulle on ollut tosi vaikeaa löytää puolisoa Jehovien keskuudesta. Vaikka kuinka itseäni tyrkyttäsin (Niin paLjon kuin nyt kehtaa siinä ylisiveellisessä porukassa), niin ei! Itse asiassa suurin syy siihen, miksi olen lopettanut kokonaan valtakunnansalilla käynnin on se, että kukaan miespuolinen ei ole siellä kiinnostunut minusta!
Sinä olet varmaankin mies? Ehkä teidän kohdalla on toisin - onhan jeppuloissa paljon enemmän miehiä kuin naisia.... mutta silti olen sitä mieltä, että valtakunnansali tai konventit EIVÄT KERTAKAIKKIAAN OLE HYVIÄ PAIKKOJA ETSIÄ PUOLISOA. Etsiminen voi venyä vuosien mittaiseksi, eikä ehkä sittenkään löydy ketään... maailmassa on vaan niin paljon helpompaa....
Kun olin vielä mukana, eräässä sunnutaikokoukessa puhuja lainasi jotain maailmallista tutkimusta, jonka mukaan ajattelu muodostaa päässämme ikän kuin polkuja ja mitä useammin me ajattelemme samalla lailla, sitä syvemmäksi polku muodostuu ja seuraukset ovat sitten polkujen mukaisia. Tästä tuli tietty hyvä aasinsilta JT-uskonnon mukaisten hengellisten polkujen rakentamiseen.
Minua tämä asia alkoi kiinnostaa ja aloin tutkia sitä kirjaston avulla. Kiinnekohtana oli nk. positiivinen ajattelu. Olisiko kyse pelkästä jenkki-ja nami-nami hömpästä, vai voisiko hommassa olla joku juju? Tutkimukset etenivät yrityksen ja erehdyksen kautta. Tilasin mm. positiivisen ajattelun kirjekurssin, joka oli mielestäni ihan huijausta ja parasykologiaa täynnä. Kirjoitin asiasta kiukkisen palautteen ja sain paluupostissa pahoittelut sekä mielenkiintoisen listan suomalaisista positiivisen ajattelun edistäjistä.
Kahlasin läpi mm. seuraavien suomalaisten ja muidenkin positiivisesti ajattelevien kirjoittamat kirjat, (jotka eivät olleet mielestäni ristiriidassa edes silloisten JT-käsitysteni kanssa, jos joku oli, lopetin lukemisen siihen paikkaan)
Keijo Tahkokallio
Pekka Hämäläinen
Pekka Sauri
Ritva Enäkoski
Viktor Frankl
Elisabet Lucas
Ben Furman
Norman Vincent Peale
Wayne W. Dyer
Dale Carnagie
Ostin samaan aikaan myös sinisen ruutuvihon, jonka otsikoin "Ilon aiheita" ja annoin itselleni luvan kirjata sinne ihan typeriä juttuja kuten kaunis ilma tänään, kauppamatkalla törmäsin tosi ihanaan ruuupuskaan, linnunlaulu on rautaa jne. Kirjoitin ihan pikkuriikkisetkin myönteiset asiat ylös, vaikka samalla nauroin itselleni. Koska halusin muuttaa niitä ajatteluni polkuja, sallin omantuntoni noudattaa eräässä (en muista missä) kirjassa ollutta neuvoa, jossa kehoitettiin toistamaan itselle monta kertaa päivässä:
"Luovun kaikesta menneisyyden tuskasta ja toivotan tervetulleksi terveyden ilon ja onnistumisen". Liitin ajatteluuni täydellisen ruoka-ja liikuntatapojen muutoksen.
Ja sitten ALKOI tapahtua. Ihan kaikki meni uusiksi. Tahti oli yhtä aikaa hidas ja nopea. Erosin silloisesta parisuhteestani, erosin seurakunnasta, tutustuin itseeni, omin rajoihini ja vihdoin aloin tietää kuka minä olen ja mitä minä haluan. Nyt 10 vuotta tuon prosessin alkamisesta (se kai jatkuu koko elämän?) minulla on upea työ, josta mielenkiintoinen sivujuoni jatko-opintoihin. Paljon tekemista ja rakkauttakin kotitarpeksi. Tietysti on huonoja jaksoja ja päiviä. Mutta kunhan edes joskus voi ruusuilla tanssia niin se on jo jotain!
Mene toki hakemaan ammattiapua, mutta koita myös itseapua. Oletko varma, ettei iso osa olosuhteistasi johdu siitä, että et ole antanut itsellesi LUPAA edes ajatuksissasi, että Sinulle voisi ja ennen kaikkea saisi tapahtua jotain muuta kuin mitä JT-seura sinulle eronneena odottaa (toivoo ) tapahtuvan? Ja ajatustesi polut sitten vievät Sinua kuin pässisä narussa? Mitäs jos löytyisi se puoliso ja perhe ja tulisi enemmän mielekästä tekemistä, osaisitko nauttia siitä : "Jos kestät sä onnen aikasi uuden kuin kestit sä tuskan ja onnettomuuden" kirjoittaa Eino Leino.
Käy HETI ajatuspolkujesi kimppuun! Yksi kirjojen neuvo oli, että ajattele päivittäin tasan puoli tuntia täsmälleen samaan aikaan kaikki Sinua huolestuttavat asiat. Työnnä ne sitten päättäväisesti syrjään ja jos niitä tulee, sano itsellesi, että siirrän tämän seutaavan päivän puolituntiseen. Kovin kauaa et jaksa keskittyä ja sitoutua joka päivä samaan aikaan huolien miettimiseen ja päästäksesi vähemmällä alat "lintsata", eikä elämä enää ole niin huolikeskeistä.
Mene toki seurakuntaan takaisin, jos se on syvimmän sielusi palo (minä nimittäin edellen uskon, että niinkin VOI olla), mutta älä hyvä ihminen mene sinne palkinnon tai itseruoskinnan jatkumisen toivossa/pelossa!
Tosi moni, piireistä joissa nykyään liikun, on muuten löytänyt netistä ihan poikkeuksellisen hyvän kumppanin. Olen ihan hiljattain ollut häissä, joka sai alkunsa netissä. Eikä ollut eka, eikä varmaan viimeinenkään. Mutta kai (omaa kokemusta ei tästä ole) siellä on paljon kahelejakin? Voisin kuvitella, että saattaisit juuri nyt olla siinä määrin menneisyytesi vanki, että todennäköisyys kohdata joku hölmöläinen on aika iso? Saisithan näin vahvistusta tämän hetkiselle ajatustesi poluille : Minä en ole onnen arvoinen. (Tästä kaavasta minulla taas on hyvin runsaasti kokemusta). Rakkaustutkija Kaarina Määttä on sanonut, että parisuhde on elämän bonus ja onnistuu parhaiten silloin kun sille ei ole polttavaa tarvetta. Rakkaus ilmaantuu elämään silloin kun jo muutenkin on kivaa.(Tämän allekirjoitan)
Minulla ei ole painolastina JT-lapsuutta, mutta on olen lähtöisin todella hullunkurisesta perheestä ja lapsuustraumoilla mitattuna käteeni ei pitäisi jäädä muuta kuin Musta-Pekka, varsinkin, kun siihen liiittää JT-myllytystä kolmella vuosikymmenellä.
Kun olemme äärimmäisessä tilanteessa, missä mitään näennäistä vapautta ei enää ole, jää ihmiselle ainoaksi vapaudeksi valita oma asenteensa. Ääriesimerkki Viktor Franklilta: "Jotkut menivät kaasukammioon pystyssä päin ja rukous huulillaan".
Minä valitsen uskon ja toivon. Jumala auttaa niitä, jotka itse auttavat itseään!
pohjalla kirjoitti: Minä haluan ystäviä, perheen ja lapsia.
Aivan ymmärrettävä halu joka on jokaisella meistä. Ratkaisu siihen ei kuitenkaan ole lahko - ainakaan hyvä ratkaisu (lähtee sutta pakoon ja karhu tulee vastaan).
Meistä palstalle kirjoittelevista löydät varmasti mukavaa juttuseuraa ja jos et ole kokeillut niin ota vaan reilusti yhteyttä. Siitä se uusien kavereiden kerääminen alkaa. Täältä joukostamme on múutama löytänyt jopa puolisonkin joten ei ole lainkaan huono idea aloittaa täältä.
Sitten on tietenkin monet erilaiset harrastuksen, joita kannattaa lähteä omien mieltymystensä pohjalta virittelemään ja aktivoimaan.
Olemalla itse avoin ja valmis ottamaan ensimmäisen askeleen pääsee pitkälle. Jos odottaa että joku tulee ja avaa ovesi, voi tie olla vaikea ja odottavan aika käydä pitkäksi. Eli ei muuta kuin jutustelemaan netin ja vaikka sähköpostien kautta!
Perhe-elämän ongelmiin erikoistuneita sanotaan perheterapeuteiksi. En tiedä olisiko paras kyseessä oleva juuri nyt sellainen, pidän todennäköisenä, että kotikuntasi terrveydenhuolto antaisi ammattiapua kunnalliseen hintaan. Toimivatko ne sitten terveysasemilta käsin, sieltä voinee kysyä ensi neuvoa, jollei jo paremmin tiedä.
Kun tuo psykologi auttaa ymmärtämään mistä on kysymys ja kuinka on tilanteeseen tultu, alkavat solmutkin aukeamaan.
Myös luterilaisen srk järjestää tapaamisia siinä tarkoituksessa että yksinäisyys vähenisi.
Niissä tapaamisissahan uskonnollisuus edustaa sitä määrää mitä kukin paikalletulija muassaan tuo. Vastaavasti voinee ensin suhtautua varauksellisesti, jopa vain tarkkaavaisesti että mikä tilaisuuden anti on.
pohjalla kirjoitti:Minulla on paljon harrastuksia sekä akateeminen ura. Erostani on vuosia. Minulla on ollut myös seurustelusuhteita. Se ei poista sitä, etten näköjään sovellu maailmaan (vanhat arvot liian syvässä).
Seurustelua silmällä pitäen tunnet siis olevasi 'vanhan liiton edustaja', joka voi aiheuttaa parisuhteen alkutaipaleelle haasteita, ehkä kiusallisia kysymyksiä tai "vanhojen arvojesi" kyseenalaistamista? Entäpä sitten netin tarjoamat mahdollisuudet etsiä kumppania samanhenkisistä ehdokkaista? Ymmärtääkseni löytyy palveluita, joissa voi rajata mahdollisten kumppaniehdokkaiden elämänkatsomuksen vastaamaan edes jollakin tavalla omaa vastaavaksi.
Mahdollisen puolison takia jehovantodistajuuteen palaaminen on kuitenkin kaikista vaihtoehdoista huonoin - kuten varmasti jo tiedätkin. Olisiko elämä jehovantodistajan kanssa kovinkaan antoisaa, kun joutuisit näyttelemään jehovantodistajaa ja jakamaan kumppanin lahkoajattelun 24/7?
Sosiaalisten paineiden takia lahkoon palaaminen on inhimillisyys huomioon ottaen jopa ymmärrettävää. Toisaalta se on kuitenkin luovuttamista vt-seuran epäinhimillisessä pelissä. Pelissä jossa se laatii säännöt ja kiristää ihmisiä näiden sosiaalisilla suhteilla. Kenen arvot sitten sallivat tuollaisen, on toinen kysymys.
Terapeutille (tai muulle vastaavalle) puhumisesta tuskin haittaakaan olisi. Pidä sitä mahdollisuutena, ei uhkana.
"Jos Seura sanoisi minulle, että tämä kirja on musta vihreän sijaan, minä sanoisin: 'Kappas vaan, voisin vaikka vannoa, että se on vihreä, mutta jos Seura sanoo, että se on musta, niin se on musta!'" - Bart Thompson - piirivalvoja
pohjalla kirjoitti:Minulla on paljon harrastuksia sekä akateeminen ura. Erostani on vuosia. Minulla on ollut myös seurustelusuhteita. Se ei poista sitä, etten näköjään sovellu maailmaan (vanhat arvot liian syvässä). Käytännössä palaaminen voisi olla mahdotonta, se askel sinne valtakunnansalille liian vaativa, mutta kait sitä ihminen voisi haaveilla, paremmasta elämästä (ihan kuin traktaatista).
Toisaalta huomaan kyllä, että jos itse saisin jeppulana lapsia, olisin velvollinen syöksemään heidät samaan suohon, josta itse jouduin nousemaan. Mahdotonta.
Lueskeltuani tekstejäsi ja oman arvomaailmasi prinsiippejä arvioidessani. Olen tullut siihen johtopäätökseen, että kohdallasi saattaisi hyvinkin auttaa luterilaisen kirkon tarjoama perheneuvonta. Em. yhteisössä työskentelevä perheneuvoja ei tyrkytä Sinulle mitään. Hän kuuntelee ja pyrkii kanssasi etsimään ratkaisuja ongelmaasi Sinun ehdoillasi.
Tähän suositukseen päädyin, koska olen ymmärtänyt Sinun perusarvojesi suuntautuvan myös uskonnollisuuteen. Tämä ei tarkoita sitä, etteivätkö luterilaisen kirkon ja sen eri seurakuntien perheneuvojat erityisesti korostaisivat "uskon asioita" tai uskonnollisuutta yleensä, mutta heillä on siihenkin parhaat edellytykset. - Mitään menetettäväähän ei Sinulla ole.
Toki, mikäli hyvin kipeältä tuntuu ja tarvitset akuuttia apua, voit ottaa yhteyttä minuunkin. Olen esittäytynyt Veljesseuran asianomaisilla sivuilla ja tunnen jehovantodistajuutta kohtuullisesti. Myös tämä foorumi tarjoaa, sen vilpittömästi uskon, parasta mahdollista apuaan. En myöskään voi olla suosittamatta Uskontojen Uhrit ry:een tutustumista ja sen tarjoamaa apua.
Edit lisäys: Entiseen johovantodistajuuteen en näen paluun mahdollisuuksia, jo yksin itsesi tähden. Mikäli entisenä todistajana kaipaat raamatullista perustelua, tässä tulee KR 92 mukaan: 2. Piet. 2:22
Heidän on käynyt juuri niin kuin sananlaskussa sanotaan: "Koira palaa oksennukselleen", ja: "Pesty sika rypee rapakossa." [Sananl. 26:11] , tai UM käännöstä käyttääksemme: Heille on tapahtunut, mikä tosi sananlasku sanoo:"Koira' on palannut omalle oksennukselleen ja pesty sika rapakkoon rypemään."
Kontekstistä en kerro, sehän on seuran "virallinen" tapa.
)ja sosiaalisesti kyvytön suljetun lapsuuden vuoksi.
