Olen Berenike ja olen liioittelematta noin sata kertaa meinannut lyhyesti kertoa vähän itsestäni, mutta lyhyesti se ei taida oikein onnistua..
Mutta tällä erinomaisen terapeuttisella ja viihdyttävällä palstalla olen pyörinyt keväästä asti, kun vihdoin uskalsin luopiosivuillekin kurkata 
(Paljon kiitoksia ylläpitäjille!)Olisinpa uskaltautunut jo 7vuotta sitten kun jätin järjestön ja mätkähdin tyhjänpäälle. Mutta parempi myöhään..Jehovan Todistajia meitsillä on suvussa roppakaupalla, joten pienestä pitäen tutuksi on tullut, vaikkei vanhempani olekaan todistajia. Olen kasvanut hassusti jotenkin ei-mihinkään-kuuluvaksi. En ollut todistaja, mutta en saanut uskonnonopetustakaan, eikä kotonamme vietetty synttäreitä eikä jouluja. Elin railakkaan teini-iän, mutten oikein tuntenut oloani kotoisaksi missään. Niinpä olin varsin helppo uhri jt-sukulaisilleni ja eipä aikaakaan kun kanssani aloitettiin tutkistelu ja pian jo ramppasin ihmisten ovilla tarjoamassa pääsylippua paratiisiin.
Parikymppisestä kolmekymppiseksi päästyäni ehti tapahtua niin paljon, etten kaikkea viitsi tässä tarkemmin selvitellä. Etsin kaiketi jatkuvasti itseäni (muodikkaasti sanoen) ja löysin lopulta vääristä paikoista. Yritin kovasti olla kaikkea sitä mitä minulta odotettiin, vaikka jatkuvasti voin huonommin, enkä ymmärtänyt mistä kenkä puristi. Menin naimisiin, koska olin niin yksinäinen seurakunnassamme ja mieheni osottautui lopulta melkolailla viinaanmeneväksi ja erittäin mustasukkaiseksi yksilöksi. 10vuotta yritin todella saada liittoamme jotenkin toimivaksi, mutta mieheni "ylennys" avustavaksi palvelijaksi seurakunnassamme vain pahensi tilannetta.
Sitten tuli se viimeinen niitti ja mulle riitti! Kärsin paniikkikohtauksista, söin masennuslääkkeitä, beetasalpaajaa tärinään ja jännitykseen ja ihmettelin mitä helvettiä mun elämä oikein on. Jos olin töissä viisiminuuttia yli työaikani, puhelimeni soi ja siellä mieheni ihmetteli miksen ollut jo kotona. Otin ja lähdin. Enkä hetkeäkään ole avioeroani katunut.
Uskonnon ja muutamien todellisten ystävien menetys on ollut se pahin asia. Minä todella uskoin siihen hommaan ja puolustin monta vuotta todistajia, vaikka joukkoon en enää kuulunutkaan. Lopulta tuli sellainen tilanne, että ajattelin etten enää kestä tätä. Aloin kärsiä unettomuudesta ja mietin ettei elämälläni ole minkäänlaista tarkoitusta. Mietin vähintään kerran päivässä miten uskaltaisin ottaa hengen itseltäni, sillä en nähnyt minkäänlaista ulospääsyä.
Sitten aloin lukea näiltä sivuilta muiden ex-todistajien kokemuksia. Tajusin, että on muitakin, enkä minä yksin, ja se oli jo yksistään huojentavaa. Ja nyt kun tajuan että koko jt-homma on yhtä huijausta, pienen kiukun jälkeen alkaa tuntua, että tässä taitaa olla meikäläisen uuden elämän alku. Ja se on jännittävää se!
Näin lyhyesti sanottuna
Berenike
