1970-luvun lopussa vasta tutkiessani raamattua kysyin eräältä tienraivaajasisarelta, mitä tapahtuu niille ihmisille, jotka erotetaan tai eroavat Jehovan todistajien järjestöstä. Hän vastasi vakavana ja kalpeana, että he ovat kaikki hyvin onnettomia ihmisiä. Se tuntui vaikuttavalta. Olivathan opetuslapsetkin todenneet Jeesukselle, ettei heillä olisi paikkaa mihin mennä, jos he luopuisivat opettajastaan. En milloinkaan saanut tilaisuutta nousta lavalle ja huutaa: ”Katsokaa! Minä en ole enää Jehovan todistaja. Olen luopio, mutta olen vapaa ja onnellinen ihminen!!!!” Vanhana todistajana minulla olisi ollut tarve todistaa sekin. Silloin tuntui väärältä, että tieto oli vain minulla niin kuin entinen ”totuus”, jota olin käskyn mukaan ovelta ovelle julistanut. Enää ei silläkään ole väliä.
Jouduin aivan sattumalta Jehovan todistajien yhteyteen erään tuttavani välityksellä. Elämäntilanteessani pienten lasten äitinä olin erityisen herkkä ja vastaanottavainen, ”lukeneisuudestani” ja itse kokemastani henkisestä voimasta huolimatta altis manipuloinnille. Olin lapsesta saakka ollut jonkinlainen vastarannan kulkija, pohdiskelija ja opponentti. Olin aina etsinyt totuutta ja oikeudenmukaisuutta. Jehovan todistajien paratiisiopetuksessa ajattelin sitten kohdanneeni käytäntöön toteutuneena ainakin häivähdyksen omista ihanteistani. Minuun teki vaikutuksen keskinäisen rakkauden periaate, vaikutelma rehellisyydestä ja käytännön asioitten luonteva ja sopuisa sujuminen seurakunnassa. Ja myös se, että oppi ei perustunut hurmanhenkisyyteen. Jo tutkimisvaiheessa opin vähitellen sivuuttamaan aiheet ja asiat, jotka raamatussa ja Jehovan todistajien opetuksissa tuntuivat minusta suorastaan vääriltä, pahoilta ja vaikeasti omaksuttavilta. Minut oli kasvatettu ylenpalttisen kiltiksi, enkä halunnut pahoittaa kanssani tutkineen sisaren mieltä alituisella vastustushengellä. Olin oppinut tuntemaan mielen närästyksen aiheuttaman lihaksen nykimisen hänen pienessä, kireässä suupielessään. Voi Maritta, Maritta!!!!
Eräänlaiseksi johtotähdeksi kaikilla teilläni muodostui galatalaiskirjeen 5:22,23, jossa kerrotaan hengen hedelmistä. Jehovan todistajaksi tuleminen merkitsi minulle lähinnä henkilökohtaista kilvoittelua, oman persoonallisuuteni kehittämistä niin, että minusta tulisi entistä parempi äiti ja vaimo ja jumalalle kelvollinen ihminen - niin kuin oli opetettukin. Kanssani tutkinut Maritta korosti usein, että olemme kaikki epätäydellisiä, eikä pidä antaa muitten ihmisten kompastuttaa itseään. Ehkä voisi sanoa, että ainakin osittain siihen kuitenkin kompastuin. Vuosien mittaan tulin näkemään ihmisten raadollisuuden, ulkokultaisuuden ja alhaisuuden eristäytyneen marginaalijärjestön suojissa. Olin kai luonnostani liian vapaamielinen ja suurpiirteinen sopeutuakseni enää avoimin silmin jyrkän järjestön näennäisen suojelevaan vallankäyttöön.
Sanat ”valtakunnansali”, ”konventti”,”Vartiotorni ”ja ”Herätkää!-lehti”sisältävät kokonaisuuden, joka on kohdallani kaukaiselta tuntuvaa menneisyyttä. Väistämättä kuitenkin sen muistaminen aiheuttaa vieläkin lievää ahdistusta ja huonovointisuutta. Minulla ei ole silti tarvetta sanoa mitään pahaa Jehovan todistajista,---vaikka tuntuukin säälittävän koomiselta, että jokin ryhmittymä voi omia totuuden itselleen. Kysyihän jopa Jeesuskin aikanaan: ”Mikä on totuus?” -----Päästyäni irti heidän järjestöstään olen voinut elää tyydyttävän ja värikkään elämän ja lupaa kysymättä toteuttaa luovuuttani. Olen vapaa ja onnellinen ihminen, eikä minulla sellaisena ole syytä vihaan ja katkeruuteen. Hiukan ehkä vieläkin harmittaa, etten aikoinaan ymmärtänyt ajoissa itse esittää eroanomusta huomiota herättäneitten kapinallisten ajatusteni vuoksi vaan saatoin itseni alttiiksi nöyryyttäville kurinpidollisille toimenpiteille ja juhlalliselle erottamiselle.
Joskus olen myös pelännyt aiheuttaneeni lapsilleni lähtemättömiä vammoja oman vakaumukseni vuoksi; he luonnollisesti seurasivat äitiään totuuden tiellä. Tosin ryhdyttyäni tietoisesti luopioksi pelkäsin myös hetken aivan epätodellisesti ja harhaisesti, että olin eroamisellani ehkä saattanut heidät kerallani ikuiseen kadotukseen. Tutkittuani yli 15 vuotta maailmassa maailman tietoa, olen sitä mieltä, että lapsen kasvattaminen jyrkän uskonnollisen tms. ideologisen ryhmän ajatusmallien kahleissa on likimain rikos ihmisyyttä kohtaan. Tämä on siis vain minun mielipiteeni eikä sellaisenaan muita mielipiteitä arvokkaampi. Lohduksi fiksu aikuinen tyttäreni sanoi kuitenkin kerran keskustellessamme, että entisessä elämässä vähemmistöryhmään kuuluminen on avartanut hänen ajatteluaan ja lisännyt suvaitsevaisuutta. Uskon, haluan uskoa, että lapset eivät ole saaneet ainakaan minun uskontoni takia suurempaa vahinkoa sielullensa.
Elettyä elämää ei voi mielestäni katua, sen suunta on niin pienistä sattumista kiinni . Suostuessani vapaaehtoisesti jäykän, valtaa käyttävän järjestelmän alaisuuteen olen varmasti tarvinnut jonkinlaista tukea oman kasvuni välineeksi ja tiedostamattani ja tahtomattani myös korviketta vanhempieni autoritäärisyydelle. Olen kai ollut vähän epätoivoinen. En voi katua, mutta silti toivoisin, että Jehovan todistajien sijaan olisin jo aikanaan valinnut jotain muuta: itsenäisen tutkimisen ja ajattelun, valinnan vapauden, mutta kuitenkin vastuullisen ihmisyyden. Se kaikki minulla on nyt!
”Hengen hedelmä on rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys, itsensä hillitseminen. Sellaista vastaan ei ole lakia.” Nämä galatalaiskirjeen sanat ovat johtotähtenäni vieläkin, vaikka en enää pidäkään raamattua jumalan sanana, vaan hienona vuosituhantisen ihmisviisauden lähdeteoksena.
Melusina
