Lapsuus
Eli synnyin 70-luvulla. Isäni oli tuolloin 2.polven JT ja äitini kanssa tutkittiin ahkerasti. Nuoresta iästään johtuen äitini otti hatkat ja päädyin isän huomaan, olin jotain vuoden ikäinen silloin. Eipä kauaa kulunut, kun faija sai hommattua uuden naisen rinnalleen, joka myös maailmallinen, mutta lähti innokkaasti mukaan kuvioihin. Elin kovassa nuhteessa ja kurissa, remmiä ja risua ei todellakaan säästelty, sitä en kuitenkaan valita...opinpahan nöyräksi ja sen miten en kohtele omia lapsiani.
Muistikuvat alkuaikojen kokouksista ovat aika hataria, joitakin Vartiotornin väliotsikoiden lukemisia. Lapsena turvauduin kuitenkin mitä suuremmassa määrin tuohon ns. ainoaan oikeaan jumalaan, koska elämä ulkopuolella ei ollut helppoa jatkuvan kiusanteon ja pilkkaamisen johdosta, joka jatkui koko peruskoulun ajan. Lähtökohdat siis todella hyvät kapean tien kulkemiseen.
Kasteelle asti kuitenkin ikävä kyllä ehdin kypsänä 7-luokkalaisena. Parhaat kaverini olivat menneet vuotta aiemmin ja jotenkin vain seurasin perässä. Tämän jälkeen kuitenkin alkoi tuo varsinainen alamäki. Muutin kiusaajien takia toiselle paikkakunnalle, jossa sama meno jatkui melkeimpä pahempana. Rukoukset eivät tuntunet auttavan ja tunsin olevani seurakunnasskin jotenkin ulkopuolinen. En kuulu tänne, en kuulu mihinkään. Teinin tavoin tutustuin maailmallisiin paheisiin (tupakka, viina ja villit naiset). Sain jopa muutaman kaverinkin, joiden kanssa kokousiltoja istuttiin ihan jossain muualla kuin valtakunnansalilla.
Ero (tus)
Peruskoulun jälkeen muutin takaisin kotiin ja jatkoin ammattikouluun. Kokouksissa tuli käytyä entistä harvemmin. Jouduin vanhempien eteen kuulusteltavaksi paheideni takia. Kaduin tekoani ja myötäilin, koska siihen olin tottunut. Lupasin alkaa käydä taas kokouksissa - ja meninkin kerran. Virhe! Kukaan ei oikeastaan toivottanut tervetulleeksi, vaan suhtautuminen oli kylmänviileää. Kaippa heidät oli ohjeistettu näin tekemään. Monta kertaa olen miettinyt, miten tuo asia ratkaisikaan elämäni suunnan. Lopetin kokoukset...
Viimeinen rutistus vanhimmistolta tuli yhtenä aamuna, kun tulivat vierailulle kotiin.
Kysymys: "Mitä sinä xxx nyt aiot tehdä?" Vastaus: "Kyllä se on nyt tässä, en aio enään kokouksiin tulla", sain tokaistua ja asia oli sillä selvä. Samaan syssyyn lähtivät myös muuten aikaisemmin mainitsemat kaverinikin
.Vaikeat ajat eron(tuksen jälkeen)
Koulu jäi ja taas muutto toiselle paikkakunnalle. Huonoa seuraa,rötöstelyjä,juopottelua, aika mitä kadun osittain. Käännekohta oli kuitenkin armeijan harmaisiin astuminen, jonka jälkeen inttiristeilyllä tapasin nykyisen elämänkumppanin (yhdessä jo 15 vuotta nyt ). Ystäviä, niitä oikeita, on kertynyt ja opiskelut suoritettu ja työelämässä vakaasti mukana.
Mitä nyt eli miksi tänne kirjoitan
Eli kuten otsikko kertoo, mutta arvet kuitenkin jäävät.
Välillä tulee omituinen olo ja suoraan sanoen vituttaa, olenhan aikalailla ulkopuolinen sukulaisiin nähden. Siskopuolia ei ole näkynyt moniin vuosiin, kerran soittivat kysyäkseen osallistumista rahallisesti lahjakeräykseen. Isän luona voin toki vierailla, mutta sieltä suunnalta ei kutsua tule, pitää vaan mennä.
Tarinastani voisi kirjoittaa kokonaisen romaanin, mutta se olisi liika raskasta henkisesti, joten tämä saapi riittää.