Kerronpa tässä omankin tarinani.
Äiti kävi kasteella kun oli 6 v. Muistan sen tosi hyvin. Äiti oli ilahtunut saamastaan huomiosta ja oli todella onnellinen. Luulen että äidin mukaantuloa edisti vähän aiemmin sattunut isoäitini kuolema + oikein mukava rouva joka piti äidilleni tutkistelua.
Isä ei ole koskaan ollut todistaja muttei ikinä vastustanutkaan kun äiti ja minä lähdettiin kokouksiin.
Kävin itse kasteella 15 v. Minäkin oli ilahtunut onnitteluista ja huomiosta mutta tiesin että tästä elämäntavasta ei tule elinikäistä.
Jossain vaiheessa luin ison nipun seuran kirjoja mutta en sitten kuitenkaan vakuuttunut siitä mitä niissä sanottiin.
Lukion jälkeen aloitin jatko-opiskelut. Uudessa koulussa en kertonut mihin järjestöön kuuluin, usein illat meni viihteen puolelle mutta ei se minua haitannut.
Sitten siirryin vielä vaativampaan kouluun enkä sielläkään kertonut toisille mihin porukkaan kuulun ja missä vietän osan iltoja.
Koko kouluajan asuin kotona. Seurakunnassa minulla oli kavereita, muutama velikin oli kuvioissa. Tosin en ollut kovin hyvässä maineessa veljien keskuudessa koska minulla oli 'tekninen koulutus miehiseltä alalta'!
Asia ei minua haitannut koska olin päättänyt että en mene kenenkään todistajan matkaan vaan järjestelmällisesti mietin keinoja päästä pois siitä porukasta.Muistan kun jokaisen palveluskoulussa pidetyn puheen jälkeen ajattelin että 'ihanaa, jospa tämä olisi viimeinen puhe jonka pidän…!'
Koulu loppui ja hain töitä mahdollisimman kaukaa kotoa. Pääsinkin onneksi pääkaupunkiseudulle isoon firmaan töihin.
Ajattelin että käyn kokouksissa niin kauan että löydän sopivan miehen joka auttaa mut pois todistajien porukasta.
Tajusin että yksin en voi jäädä, mulla on pakko olla joku ihminen joka tukee mua. Onneksi sapiva mies löytyi, ollaan oltu yhdessä 17 v!
Erosin järjestöstä lähettämällä kirjeen silloiseen seurakuntaan. Harmittaa vieläkin että en ottanut kopiota siitä, olisi kiva näin jälkikäteen lukea mitä siihen silloin laitoin…
Helpotus oli suuri ja vapaudentunne mahtava. Ei enää mitään järjestettyä ohjelmaa 3 x viikossa, ei kentälle raahautumista, ei puheita…
Äitini oli raivoissaan ensinnäkin siitä, että asuin avoliitossa ja sittenhän homma karkas käsistä kun olin eronnut seurakunnasta.
Äitini soitti jopa poikaystävälleni ja käski tätä jättäämään minut että minä tulisin takasin ja äiti vois olla taas mun kanssa!
Samoin äiti sanoi minulle että olisi parempi jos kuolisin kuin tekisin hänelle tämän. Tästä poikaystäväni oli todella kiukkuinen eikä ymmärtänyt ko lausuntoa ollenkaan!
Muistan että eroamiseni jälkeinen aika oli tuskaa. Kävimme vanhempieni luona vain harvoin. Joka kerta kun puhuin puhelimessa äidin tai isän kanssa olin pitkän aikaa sen jälkeen pois tolaltani ja itkin.
Isäkin kyseli vihaisena miksi olin tehnyt tämän äidilleni, miksi olin petkuttanut heitä ja eronnut todistajista ja ollut kaksinaamainen! Sanoin että olen täysi-ikäinen ja saan valita mihin järjestöön kuulun ja mihin en.
Menimme naimisiin ja tilanne jotenkin rauhoittui äidin osalta. Seurakunnan vanhimat olivat sanoneet että äiti voi olla minun kanssani tekemisissä koska 'en ole tehnyt kovin paljon väärää'… tai vastaava ajatus. Tämän kuulin vahingossa isältä jälkeenpäin.
Sain ensimmäisen lapseni pari vuotta eroamiseni jälkeen. Jälkeenpäin muistelen miten ajattelin että kohta me sitten kuollaan, koko tämä meidän pieni kolmihenkinen perheemme… Harmagedon tulee ja lakaisee meidät pois. Muistan ajatelleeni että ei se haittaa ollenkaan, olen sen ansainnut jättämällä järjestön. Surin vaan lapseni puolesta että hän ei ehdi nähdä tätä maailmaa kovin pitkään...
Muistan havahtuneeni tästä Harmagedon-unestani aika kauan järjestöstä lähtemiseni jälkeen. Se päivä, kun tajusin että ei per***e, sitä pahuksen sotaa ei sitte tulekaan, oli mulle tosi rankka. Olin vuosikaudet kuvitellut itseni ja perheeni istumassa ison kiven juurella suojassa ja taivaalta sataa tulta! Jumala puhuu kaikille ihmisille kuinka kauheita he ovat ja kuinka loppu tulee! Kuvittelin mielessäni mitä sanon lapsilleni just ennen kuin kaikki kuollaan.
Tuli fiilis että mua on petetty. Oikeesti petetty. En oikein itsäkään ymmärrä miten olin tuon Harmagedonin pauloissa niin pitkään vaikka en muuten uskonut todistajien oppeihin.
Nykyään mulla on aika OK suhteet vanhempiini. Mieheni mielestä äitini kostaa mulle edelleenkin sitä että erosin todistajista. Näin voi olla, vaikea sanoa.
Kertaakaan ei ole tullut semmonen olo että pitäis mennä takas kokouksiin!
