Menneisyydessä rypeminen

[Jaakko Ahvenainen]

Jokaisella ihmisellä on ollut oma persoonallinen alkunsa, mihin hän itse ei ole voinut millään muotoa vaikuttaa, jopa niin, että kuta kuinkin kaksi ensimmäistä elinvuotta ovat jääneet, ei suinkaan häneltä unohtumatta, mutta hyvin syvälle muistin syövereihin painautuen. Tämä yleistys ei sulje pois sitä tosiasiaa, etteikö ihmisellä olisi näiltä vuosiltaan joitakin yksittäisiä seikkoja tai tapahtumia jäänyt muistiin siten, ettei hän myöhemmin vanhemmalla iällään voisi näitä muistiinsa palauttaa.

Tämä palauttaminen riippunee siitä, kuinka vahvan muistijäljen tapahtuma on henkilöön jättänyt. Mitä voimakkaampi tämä muistijälki on, sitä helpoimmin se palautuu. Samoin sillä seikalla on merkitystä, miten varhain muistijälki on syntynyt. Tämä on varsin helposti todennettavissa muistihäiriöistä kärsivien henkilöiden kohdalla: nykyisyys menetetään, mutta tätä vanhemmat muistot muuttuvat todellisuudeksi, missä ihminen elää.

Henkilön uskonnolliset muistot lapsuudesta jättävät varsin voimakkaan jäljen riippumatta siitä, miten realistisena tätä jälkeä pidetään. Tällä seikalla ja irtautumisella uskonnosta lienee varsin voimakas keskinäinen yhteenkuuluvuus. Vaatinee henkilöltä suuria ponnistuksia palautua reaalimaailmaan ja tyystin itsenäiseen ajatteluun tästä, mikäli objektiivisesti koskaan.

Uskonnoilla on tapana käyttää enemmässä tai vähemmässä määrässä, tarkoituksellisesti tai ns. bona fide (hyvässä uskossa) edellä esitettyä seikkaa omiin tarkoitusperiinsä alkaen omista vanhemmistamme. Sama koskenee myös ei-uskonnollista ajattelumallia. Pääseikka on joka tapauksessa käsitykseni mukaan, mitä varhaisemmassa lapsuutensa kehitysvaiheessa lapsi altistuu tämäntyyppisille voimakkaille muistireaktioille, sen enemmän ne myös vaikuttavat yksilön myöhempään kehitykseen.

Voimakkaan mielen manipuloinnin alaisena edes aikuinen ihminen tuskin välttyy myöhemmiltä sosiaalis-emotionaalisilta traumoilta, joiden purkaminen ja joista tervehtyminen vie todennäköisimmin useita vuosia kuin useita kuukausia. Veljesseuran kaltainen keskustelupalsta voi tuoda kaivattua ensiapua, mutta ei käsittääkseni voi juurikaan auttaa tätä pidemmälle kaikessa hyväntahtoisuudessaan ilman asiantuntevaa ammattimaista apua.

Lienee sanomattakin selvää traumatisoituneen henkilön tarvitsevan myös pidemmälle menevää apua. On aivan eri asia, missä määrin yhteiskunta ja sen yksittäiset toimijat tiedostavat tällaisen avun tarpeen ja kykenevät erikoiskouluttamaan henkilöstöä esim. uskonnon uhrien auttamiseen. Asiaa on joka tapauksessa pidetty viime aikoina yllä ja tultaneen pitämään jatkossakin. Tämä työ on hyvin arvokasta.

On mielestäni kuitenkin väärin torjua kaikki saatavissa oleva ammatillinen apu turhana ja tyytyä yksinomaan vertaistukeen, niin arvokasta kuin se jossain elämänvaiheessa onkin. Myöskään oman sosiaalis-emotionaalisen vammansa käsittelemättä jättämistä en koe ratkaisuksi, niin kipeää kuin se saattaakin tehdä. Toki voimme kääriä itse kukin oman ”vammaisuutemme” maton alle piiloon. Siinä vain tapaa useimmiten käydä niin, että tämä vamma pistää päätään esiin ihmistä itseään haavoittaen saadessaan siihen tilaisuuden.

Tuntukoon miten kipeältä tahansa minun on sanottava näkemyksenäni paiseen puhkaisemisen helpottavan siitä aiheutuvaa kipua ja samana näen edellä mainitsemani vammaisuuden. Menneisyydessään voi tietenkin rypeä elämänsä loppuun. Laadukkaampi elämä kuitenkin edellyttää tulemista toimeen menneisyytensä kanssa ja siitä huolimatta.

[toolman]

Jokaisella ihmisellä on ollut oma persoonallinen alkunsa, mihin hän itse ei ole voinut millään muotoa vaikuttaa, jopa niin, että kuta kuinkin kaksi ensimmäistä elinvuotta ovat jääneet, ei suinkaan häneltä unohtumatta, mutta hyvin syvälle muistin syövereihin painautuen.

Ainakin puoli vuotta toisen sisällä tiedottomana.

[Jaakko Ahvenainen]

Ainakin puoli vuotta toisen sisällä tiedottomana.

Näin se suurinpiirtein menee, geeneillemme emme mitään voi. Tämä on valitettavaa, ehkä sitten tulevaisuudessa, ainakin toivon.

[sinner74]

Yh äh öh...mihin tämä diipadaapa tarkalleen ottaen liittyy?
Mitä elementtejä mielestäsi kuuluu Laadukkaaseen Elämään?

[ex palv.valvoja]

Tulipa tässä mieleeni,kun luin Jaakon tekstiä, aika jolloin minä erosin ex muijjastani ja tein pesäeroa vartiotornilahkoon.Avioeron tiimoilta kävin n.s. Fischerin avioeroseminaarin.(10x)Se selkeytti monia asioita vaikka oli kovin raskas juttu.Olisipa uskonnoista eronneillekin samankaltainen "eroseminaari".Vähintäin 10 x.

[Aaac]

Hyvin kirjoitettu, Jaakko! Jätän sen enemmät kehut sikseen, koska olen asioista aika pitkälle samaa mieltä. Pariin kohtaan tahtoisin tarkennusta.

Veljesseuran kaltainen keskustelupalsta voi tuoda kaivattua ensiapua, mutta ei käsittääkseni voi juurikaan auttaa tätä pidemmälle kaikessa hyväntahtoisuudessaan ilman asiantuntevaa ammattimaista apua.

Vertaistuki riittää joillekin. Joillekin se toimii hyvänä terapian lisänä. Veljesseura ei väitäkään olevansa muuta kuin vertaistukea, ei myöskään Kartetut ry:n tai UUT:n tapaamiset. Mikäli Kartetut ryn:n yhdistyksen kautta annettavassa vertaistuessa ilmenee, että ammattiapua tarvitaan, siihen myös ohjataan. Kartetut ry:n arvoissa ja tukitoiminnan periaatteissa sanotaan tämä selvästi.

Olemme amatöörejä, vertaistukijoita, vaikka olemmekin saaneet
valmennusta. Mikäli tukea hakeva tarvitsee ammattilaisen apua,
ohjaamme hänet ammattilaisen luokse.

Veljesseuran keskustelupalstallakin näkee ajoittain neuvoja siitä, että terapiaan kannattaisi hakeutua. Sitten siteeraan taas Jaakkoa:

On aivan eri asia, missä määrin yhteiskunta ja sen yksittäiset toimijat tiedostavat tällaisen avun tarpeen ja kykenevät erikoiskouluttamaan henkilöstöä esim. uskonnon uhrien auttamiseen.

Yhteiskunnan voimavarat pientä ryhmää kohtaan ovat rajalliset, ja vastuuta tästä sysätäänkin kolmannelle sektorille. Kartetut on lähtenyt Hjälpkällanin mallin mukaisesti nimenomaan sille tielle, että tuotettaisiin ammattilaisille kokemusasiantuntijuuteen pohjautuvaa tietoa suljetusta uskonyhteisöstä lähtijöiden auttamiseksi. Lisäksi on tehty ja tekeillä väitöskirjoja, kanditöitä jne, joiden tekemisessä yhdistys, UUT ja Veljesseura-yhteisö ovat olleet jossain määrin mukana ja tukena.

Liian tuttua on se, että terapiaan menijän on ensin "koulutettava" terapeutti näihin erityiskysymyksiin. Kun tarjolla on kokemuspohjainen tietopaketti, jonka terapeutille voi antaa kotiläksyksi, terapian vaikutus nopeutuu ja yhteiskunnallekin tulee säästöjä.

On mielestäni kuitenkin väärin torjua kaikki saatavissa oleva ammatillinen apu turhana ja tyytyä yksinomaan vertaistukeen, niin arvokasta kuin se jossain elämänvaiheessa onkin.

Oletko huomannut täällä tai yhdistyksissä sellaista ajattelua? Veljesseuran (ja yhdistyksessä tukea hakevien osalta) pyöröovi käy molempiin suuntiin. Jotkut käyvät täällä vain lukemassa, toiset viipyvät pidempään, mutta lopulta lähes kaikki jatkavat sitten matkaansa, kuka minnekin.

Loppuikäänsä ei lahkoaikaa kannata märehtiä, vaikkei mennyttä elämättömäksikään saa. Jos hyvin käy, voi antaa anteeksi, muistaa ne positiiviset asiat joita silloin koki - mutta tietenkin muistaa myös varoittaa toisia menemästä mukaan suljettuihin uskonyhteisöihin.

[Jaakko Ahvenainen]

Kiitos ansiokkaasta vastineestasi kirjoitukseeni, Aaac. En tiedä, tietääkö itse asiassa kukaan, kuinka paljon uskonnollisen kasvatuksen traumauttamia ihmisiä todellisuudessa on. En tarkastele asiaa yksin omaan jonkun tietyn uskonnollisen yhteisön näkökulmasta, vaan laajemmin. Yhteiskunta on ollut aina 1980-luvulle asti myös osallisena tässä. Perustelen tätä sillä, että traumatisoituneet ihmiset reagoivat tilanteeseensa hyvin samansuuntaisesti uskonnollisesta taustastaan riippumatta.

Myöskään minulla ei ole täysin varmaa tietoa siitä, miten holistista ns. ammattiapu nykyään on. Toisin sanoen, missä määrin se kohtaa apua hakevat ihmiset yksilöinä ja kokonaisvaltaisesti. Aikaisemmin tilanne ei ollut kovin hyvä. Uskonnolliset kysymykset tavattiin ohittaa tai niitä ei koettu kyettävän käsittelemään ja ihmisiä ohjattiin evl. kirkon perheasiain neuvottelukeskuksiin tai seurakuntapapiston pakeille sielunhoitoa saamaan.

Tilanne lienee tässä suhteessa parantunut ja parantunee koko ajan. En halua asettaa perheasiain neuvottelukeskusten tai papiston taitoja kyseenalaisiksi, mutta pohdin, missä määrin uskonnon traumatisoima ihminen rohkenee kohdata uskonnon edustajan auttajana. Myös ns. julkisen sektorin osalta tilanne kohenee laadun puolesta, joskin paineet aikuispsykiatrian avohoidon osalta ovat huonontuneet laitoshoidon alasajon myötä.

Siitä, miten esim. Kartetut ry tai UUT on pyrkinyt vaikuttamaan julkisen sektorin tietämyksen lisäämiseen ja koulutuksen tarkistamiseen tässä kysymyksessä, keskenämme vallinne varsin laaja yhteisymmärrys. Koulutuksen alkuvaiheessa tietoisuuden lisääminen auttamisen yksityiskohdista ei voine olla kovin syvällistä. Tässä vaiheessa riittänee yleinen tietoisuus nyt esille otetusta. Erikoistumisvaiheessa ja täydennyskoulutuksin asiaa voitaneen parhaiten syventää.

Se työ, mitä mm. Kartetut ry tekee ikään kuin ensiapuna tarjotessaan tietoa ammattiauttajille, on hyvin suotavaa. Onkin toivottavaa, että tähän myös tartuttaisiin. Pinnan alla porisee jo. Kysymys on lähinnä siitä, milloin asia konkretisoituu. Esim. Diakonia-lehti on ollut hyvin kiinnostunut kysyen artikkelia muistaakseni viime kesänä UUT:lta. Riittivätkö UUT:n rahkeet vastata, tästä en ole tietoinen. Tämä on ongelma pienissä ja vähin voimin ylläpidettävissä yhdistyksissä. Joni Valkilan pyynnöstä kirjoitin hyvin yleisluonteisen osion pyydettyyn artikkeliin. En luonnollisestikaan voinut kirjoittaa koko artikkelia UUT:n puolesta.

Olet aivan oikeassa siinä, Aaac, että kirjoittamani kappale kaiken ammattiavun torjumisesta kirjoituksessani on torso. Näkökulmani tässä on ollut suppea, perustuen joihinkin yksittäisiin postauksiin ja puhelinkeskusteluihin. Torjunnan esisijaisena syynä on ollut joko pelko tulla ”leimatuksi” tai pelko siitä, ettei tule ymmärretyksi. Kolmantena syynä olen ollut huomaavinani henkilön oman valmiuden puutteen hoitoon hakeutumiselle, jolloin syynä näyttäisi olevan haluttomuus hoitaa tai hoidattaa itseään. Tällaisen haluttomuuden taustalla on ollut monesti esim. yhteisöstään sairauden (vaikkapa ICD-10 koodilla F 10.1) johdosta erotetuksi tuleminen, jolloin mieli haikailee vielä takaisin vuosienkin jälkeen sairauden akuutin tilan jo poistuttua em. sairauteen liittyvän vertaistukiryhmän avulla tai ammatillisten hoitojen kautta.

Nämä molemmat pelot ovat hyvin aiheellisia. Ensin mainittu koskee lähinnä pieniä paikkakuntia ja viittaa voimakkaasti siihen, miten tärkeää osaa yleinen valistaminen tässäkin näyttelee. Kansan keskuudessa asenteet istuvat lujassa. Toisaalta on jäätävä pohtimaan sitäkin, missä määrin henkilön omat mielikuvat vaikuttavat avun hakemiseen. Jälkimäisestä pelosta on puolestaan konkreettista näyttöä yllin kyllin, kuten toit esiin. Kolmannessa kohdassa henkilö ei ole henkisesti valmis ja riippuvuus uskontoonsa on yhä olemassa, kenties ”muistojen kultaamina”. Tällaisessa tilanteessa en näe mitään muuta mahdollisuutta kuin antaa henkilön palata juurilleen, jolloin uudelleen jo kerran diagnosoituun fyysiseen sairauteen sairastumisen riski kasvaa.

Eräänä esteenä on otettava huomioon muu perhe, joka saattaa asettaa ylivoimaiselta tuntuvan rajoitteen ammatilliseen hoitoon hakeutumiselle.

On tietenkin erinomaista tuoda asiaa esille Jehovan todistaja-näkökulmasta. Näen kysymyksen kuitenkin laajempana, kuten edellä olen yleispiirteisesti esittänyt. Tästä syystä olen myös käyttänyt Yleisen keskustelun osiota toivoen asiasta voitavan keskustella pragmaattisuuden hieman taaemmalle jättäen sitä kuitenkaan millään muotoa poissulkematta.

[Aaac]

Eilen TV2:lla esitetty Ankara usko
http://veljesseura.org/foorumi/viewtopic.php?f=1&t=2644
kertoi ankaran uskonnollisissa perheissä eläneiden tarinoita. Oli hyvin valaisevaa havaita, että monet piirteet heidän elämässään muistuttivat entisten jehovantodistajien kokemuksia. Hyvin olivat kyllä toipuneet.

Ohjelma on nyt nähtävissä Ylen Areenalla osoitteessa http://areena.yle.fi/video/810074

[lavanpalvelija]

[quote="Aaac"]Eilen TV2:lla esitetty Ankara usko
http://veljesseura.org/foorumi/viewtopic.php?f=1&t=2644

Keskustelin ohjelmasta tuttava psykiatrin kanssa, jonka ystäväpiiriin kuuluu lisäkseni myös muita ex jehovan todistajia. Hän mainitsi, että kieltäminen eli maton alle lakaiseminen saattaa johtaa depressioon. Tällaisen masennustilan vielä vuosikymmenien päästä voi laukaista jokin ulkoinen tekijä joka ei millään tavalla liity uskontoon. Masennuksen syyt ovat kuitenkin syvällä varhaislapsuuden uskonnollisissa traumaattisissa kokemuksissa joihin ei ole edes itse osannut kiinnittää sen kummempaa huomiota.

Eilisessä ohjelmassa yhteisenä nimittäjänä oli pelottelu, syyllistäminen, häpeä ja seksuaalisuuden tukahduttaminen. Porkkanana iankaikkinen elämä jumalallista auktoriteettia tottelemalla.

[ex palv.valvoja]

Meidän ex-jt:n lohdutukseksi on kerrottava,ettei se ole kuulkaa helppoa irtaantua adventisteistakaan.Vaimoni teki hiljattain pitkän harkinnan jälkeen päätöksen erota adventtikirkosta.Hän on ollut siinä koko ikänsä,elikä yli 50 vuotta.
Samaa mustamaalaamista hän nyt saa kokea adventistisukulaisiltaan kun minä jehovantodistaja sukulaisiltani.Samaa sontaa tulee heiltä tuutin täydeltä.No,jaa.Onhan ne kummatkin niitä "totuuksia".
Samalla muotilla on painettu adventistit ja jehovalaiset. Amerikanlahkoja kun ovat.
Vaimollani on nyt tosin vahva tuki minusta, jo koko prosessin läpikäyneenä.Joten siten hänellä on helpompaa.

[RaM]

Ajatelkaa asioita postiivisesti - teidän molempien sukulaisilla on nyt jotain, mikä yhdistää heitä.

Sori vakavalla asialla vitsailuni...

[Mizzu_]

Pohjustuksena kerrottakoon että olin 23 v. Jehovan Todistaja. Erosin sieltä v. 1994 menettäen lapsuuden ajan kaverini, perheeni ja sukulaiseni. No, muuten olen tottunut elämään "maailmallisena", mutta en usko mihinkään. En tiedä johtuuko tämä taustastani vai henkilökohtaisista ominaisuuksistani. Onko muilla vastaava kokemus? Se etten usko mihinkään tarkoittaa käytännössä sitä etten suunnittele omaa elämääni eteenpäin ns. tulevaisuutta silmällä pitäen. Minä vain olen.

[Aaac]

Hei Mizzu_ ja tervetuloa kirjoittamaan palstalle!

Lahkolaiset eivät suunnittele tulevaisuuttaan, koska loppu tulee ihan justiinsa. Oikeita tulevaisuudensuunnitelmia ei kannata tehdä, koska pian koittaa parempi aika, ja toisaalta pitkälle tulevaisuuteen kohdistuvien suunnitelmien katsotaan osoittavan uskon puutetta. Vain paratiisista haaveileminen ja asioiden lykkääminen sinne on sallittua. Seurakuntalaisilla on kuitenkin päämäärä, vaikka kuinka utopistinen onkin.

Kun tuo päämäärä jää pois, voi olla hankalaa suunnata elämäänsä johonkin muuhun. Aiemmin kaikki sallitut unelmat saneltiin Vartiotornissa, mutta nyt ne on luotava itse. On pohdittava, mitä elämältään haluaa, millaisella aikataululla ja millaisin etapein. Ei elämää tarvitse suunnitella 30 vuoden päähän, mutta jonkinlainen omista tarpeista kumpuava tulevaisuuden suunnittelu antaa elämälle tarkoitusta ja suuntaa sekä motivootiota eteenpäin kohdistuvaan toimintaan.

Ei-uskova ihminen voi aivan yhtä hyvin miettiä ja haaveilla tulevaisuuttaan, sekä mikä tärkeintä, tehdä asialle jotakin. Arjesta suoriutuminen ilman unelmia ja suunnitelmia on aika low-lifea, ja voi tuntua että elämä ajelehtii ja valuu hukkaan. Kun kuitenkin välillä pysähtyy katsomaan myös taaksepäin, voi yllättyä, miten paljon sitä onkaan saanut aikaan ja muuttanut elämäänsä parempaan päin.

[Jakke]

Pohjustuksena kerrottakoon että olin 23 v. Jehovan Todistaja. Erosin sieltä v. 1994 menettäen lapsuuden ajan kaverini, perheeni ja sukulaiseni. No, muuten olen tottunut elämään "maailmallisena", mutta en usko mihinkään. En tiedä johtuuko tämä taustastani vai henkilökohtaisista ominaisuuksistani. Onko muilla vastaava kokemus? Se etten usko mihinkään tarkoittaa käytännössä sitä etten suunnittele omaa elämääni eteenpäin ns. tulevaisuutta silmällä pitäen. Minä vain olen.

Tämä on erittäin hyvä pointti, josta en muista juurikaan keskusteluja tällä palstalla käydyn.

Mulla meni myös vuosia vähän niinku ajelehtiessa ja tavallaan tuli hukattua aika paljonkin aikaa siihen, etten asettanut enkä siten saavuttanutkaan juuri mitään tavoitteita. Hieman myöhäisherännäiselle tuntuu näin 37 vuotiaana alkaa suunnittelemaan elämäänsä ja asettamaan oikeita tavoitteita, joihin pyrkii, mutta parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan!

[Aaac]

Elämä sumussa JT:sta lähdön jälkeen, omien päätösten tekeminen, sitä on käsitelty mm. tässä ketjussa.
http://veljesseura.org/foorumi/viewtopic.php?f=1&t=2247