En koe kuuluvani mihinkään =(

[odette80]

Aina välillä tuo ajatus nousee päähän.

Edes todistaja aikoina en kokenut kuuluvani heihin tai en kokenut olevani mikään todistaja vaan tavallinen ihminen. Eli en kokenut koskaan olevani mikään uskova tai mikään ainoan tosi uskonnon jäsen. Suurin osa tutuista siinä järjestössä oli sukulaisia ja muutama kaveri toki. Kun lähdin jäivät he kaikki sinne. Hankala oli saada kavereita, kun oli tavallinen rivitodistaja perheen lapsi ja entinen jt pappani oli juoppo. Kuulin myöhemmin eräältä että minäkin varmasti olen, koska se on sukuvika ja varoiteltiin ettei kanssani kannata olla.

Uudessa paikassa asuessani (pienet on piirit) sama ongelma jatkuu. Mieheni kanssa oltiin katsomassa tutun bändiä ja moikkasin erästä tyttöä joka liikkuu niissä piireissä ja joskus ollaan juteltu. Jotain kyselin ja kun selkäni käänsin joku kysyi kuka tuo oli sanoi tämä tyttö että ei kukaan ei kuulu meihin.

Mies viettää aikaa perheensä ja kaveriensa kanssa ja on aina vapailla menossa laittelemaan autoja ja muutenkin muistelee vanhoja ja taas koen etten kuulu mihinkään. Heillä on muistot ja tiivis yhteinen hauska menneisyys. Ja kun itse mietin mitä mulla on niin ei yhtään mitään. Vanhasta elämästä ei ole mitään jäljellä ja sama kun sitä ei olisi elänytkään. Istun yksin ja kuuntelen juttuja joihin en kuulu. Siinä he pitävät hauskaa, kun itse riudun ja koen järjetöntä pahaa oloa. Kuin katsoisin jotain sarjaa teeveestä. Olen vain sivullinen, vaikka minulle toki ollaan ystävällisiä.

On joulut ja muut juhlat ja itse olen taas yksin. Miehellä ja sukulaisillaan on hauskaa yhdessä oloa. Ja paljon muistoja juhlista. Mitä minulla on? En edes lapsena ollut viettänyt mitään ja yleensä juhlapyhät ja vapaat meni joko kotona tai sitten äitiäni kävin katsomassa "etelässä". Myöhemmin sitten muuten sukulaisissa vierailut, jotka nykyään tosiaan eivät onnistu yllä mainitusta syystä.

Mies on kuulunut elämänsä aikana moneen eli alakulttuuriin(?) ja sen takia hällä on iso tuttava joukko ja aina hän löytää kavereita ja tuttuja joka paikasta. Eilen oltiin toisen kaveron bändiä katsomassa ja mies siellä fiiliksissään näiden tuttujen kanssa fiilisteli ja jutteli musiikkityylin edustajien kanssa, kun itse sain taas yksin istua. Pahin on se kun näkee toisen onnen joka on itseltä viety ja johon tuskin on koskaan mahdollista saada enää sitä yhteenkuuluvuutta mistään.

Alkuun meni hyvin ja ero järjestöstä oli helppo jopa liiankin helppo, mutta nyt se vasta alkaakin iskemään. Harvoin sukulaisistani kuulen ja kun he soittavat tai viestittävät niin elämän kokoamiseen menee taas aikaa ja painajaiset vainoaa viikkoja.

Muutaman ihan hyvän kaverin olen saanut, mutta heilläkin on oma elämänsä joten harvoin nähdään. Paikan pienuuden takia on hankala ystävystyä keheenkään, kun muutama ihminen on varmaan pistänyt huhuja pyörimään minusta. Onneksi on koirat edes, jotka pitää minut liikkeessä. Enkelit eivät ole henkiolentoja ne ovat eläimiä <3

Hankala on kirjoittaa, kun yleensä ei istu koneen edessä, kun paha olo valtaa ja voisi purkaa sen "paperille", mutta ehkä jotain tuosta saa selvää.

[toolman]

Yleensä poikkeavat muusta massasta ovat arvokkaita.

[sinner74]

Ei tuo mihinkään kuulumattomuuden tunne harvinainen ole, jehovantodistajuudesta lapsena kärsineellä se itse asiassa toteutuu aika helposti järjestöstä erottamisen/eron jälkeen. Been there, done that, ja aina välillä vieläkin (17 vuotta monotuksen jälkeen) on vähän sellainen olo...mutta se menee ohi.

Kun olet peruskoulussa, joudut erottautumaan vanhempiesi (=uskonnon) pakottamana koulutovereistasi monella tavalla. Ei saa olla uskontotunnilla, ei saa osallistua joulujuhliin, ei saa laulaa virsiä, ei saa ystävystyä "maailmallisen" kanssa. Monella merkittävällä tavalla et kuulu normaaleille lapsille kuuluviin kuvioihin.

Jehovantodistajista tietysti saa kavereita ja jopa ystäviksi luokiteltavia ihmisiä, ja yhteenkuuluvuuden tunne on voimakas, koska kaikki muut yhteisöt ja viiteryhmät koetaan vastapooliksi. Mutta kun järjestöstä erotaan, siellä saavutettu sosiaalinen status katoaa kuin savuna ilmaan.

Mihin siinä sitten voisi edes kuulua?

Onneksi voit kuitenkin vieläkin hankkiutua johonkin kuuluvaksi. Älä suotta ylikorosta historian merkitystä ihmisten välisissä siteissä, kaikki on alkanut joskus, ja uusia asioita alkaa koko ajan. Työ, harrastukset, ja esimerkiksi yhteisöt joihin miehesi kuuluu, voivat tuoda hienoja kaveri- ja jopa ystävyyssuhteita. Tällä kertaa sinä itse voit päättää mihin kuulut ja mihin et!

[mara ja sika-ele]

Todellakin tuttu olo myös minulle.

Juuri tuo ettei ole yhteistä taustaa juuri kenenkään kanssa. Kouluaikana ei oltu vapaalla tekemisissä maailmallisten kanssa..
Olen aikanaan todistajana dissannut varmaankin kiinnostuksen muita ihmisiä kohtaan kylmästi. Nyt se kostautuu.
Tuntuu etten kuulu mihinkään joukkoon, ketään ei kiinnosta pätkääkään miten minulla menee.

Työssä kyllä tapaan paljon ihmisiä, se onkin ihan mukavaa. Mutta sitten kun palaan omaan elämääni niin tuntuu että sitä ei ole.
Ei osaa vaan elää. Nytkin oli vaikea viikonloppu, ei mitään kontaktia keneenkään ja tosi paska olo.
No onneksi sain yksille synttäreille kutsun niin pääsi hiukan tuulettumaan. Hiljalleen aina jotakin ystävyyssiteitäkin tässä syntyy onneksi.

Kesälomakin kohta koittaa, mutta mitä sitten? Ei ole ketään kaveria jonka kanssa lähtisi mihinkään. Nyt on jo kriisi päällä miten siitä selviää ettei tukehdu yksinäisyyteen. Sukulaisetkin ovat ihan outoja minulle kun nekin on ohitettu silloin jt-aikana. Paitsi ne innokkaat jotka jaksavat muistuttaa kuinka minun pitäisi irtautua saatanan pauloista ja "järkiintyä" tai jotain. Ei paljon kiinnosta mennä kuulemaan sitä jorinaa.

Uskonto on onnistunut hyvin pilaamaan minun elämäni että kiitos siitä

[odette80]

Oli mulla pohjoisessa muutaman ei-uskova kaveri. Mutta kun on matkaa sinne niin en ole nähnyt heitäkään vuosiin. Joulut ja muut ei niinkään haittaa vaan ne lomat mitä oli niihin aikoihin. Itse en ole noista juhlista juuri perustanut koskaan. En edes lapsena, vaikka niiden seurauksena onkin jotain kivaa tapahtunut.

Miehen kaverit on ihan hyviä tyyppejä, mutta kovin luotettavaa ja järkevää ihmistä niistä ei löydy. Hyviä ihmisiä tavallaan. Mutta oman erilaisuuteni ja erikoisuuteni vuoksi minua kartetaan, vaikka moni ei edes tiedä taustaani. Tosin eräs sanoi ettei sinua voi edes kuvitella uskovaksi. Et ole yhtään sen oloinen.

"Harrastuksen" kauttaa olen tavallaan saanut nuo muutamat harvat kaverit. Mutta kun on pieni paikka niin ei täällä kukaan viihdy.

Mutta pahimpia ovat juurikin nuo juhlapyhät ja viikonloput. Ei koskaan mitään kivaa vaan tulee pyörittyä miehen mukana ja siihen kariutuu se oma elämä. Ihan kuin sitä ei olisi ollenkaan.

[Massetar]

Tämä voi kuulostaa jo hieman kuluneelta ohjeelta, mutta taatusti toimii. Etsi itsellesi joku kiinnostuksen kohde. Voi vaatia ylimääräistä ponnistusta ja pinnistystä miettiä ja etsiä jotain omalta tuntuvaa. Mieti, mitä olisit silloin lapsena ja nuorena oikeasti halunnut tehdä, kokouksissa istumisen sijaan? Mikä olisi ollut haaveammattisi? Mitä olisit halunnut opiskella? Juuri mikään ei ole vieläkään myöhäistä. Jotain huippu-urheilijaa tai -muusikkoa meistä ei välttämättä enää tule, mutta voimme saada paljon iloa näiden asioiden harrastamisesta. Löytyisikö kansalais- tai työväenopistolta jotain kiinnostavaa kurssia tai avoimesta yliopistosta tutustumisen arvoista koulutusta? Kun löydät sen oman juttusi, todennäköisesti löydät sitä kautta myös ihmisiä joiden kanssa on enemmänkin yhteistä.

[Massetar]

Onneksi on koirat edes, jotka pitää minut liikkeessä. Enkelit eivät ole henkiolentoja ne ovat eläimiä <3

Voiko paikkakunnallasi harrastaa Agilityä koirien kanssa? Koirat nauttivat toiminnasta todella paljon ja tutustuisit muihin "koiraihmisiin". Tule toki mahdollisuuksiesi mukaan myös tapaamaan toisia exiä. Yhdistykseltä voit pyytää myös tukihenkilön, josta saat itsellesi eräänlaisen kirjekaverin.

[odette80]

Sitä omaa juttua on etsitty, mutta ehkä se aikanaan osuu kohdilleen. Tilanteen johdosta on hankalaa alkaa mitään erikoista tekemään, mutta eiköhän se tästä. Olisi vain kiva, kun olisi se paikka mihin mennä rauhottumaan ja olemaan "omien" seurassa.

Kuitenkin olen aika epäsosiaalinen ihminen ja paljon vietän aikaa yksinäni, mutta välillä kaipaan seuraa ja yleensä sitä ei silloin ole mahdollista saada. Mikä vielä ahdistaa enemmän. Kotikin tuntuu vankilalta välillä, kun muualle ei pääse.

[SonOfJesus]

Mihinkään kuulumattomuus on myös alkoholistin lapsen oireilua . ("entinen jt pappani oli juoppo") Alkoholistien aikuiset lapset - AAL (http://www.aal.fi/) voi tuoda apua joillekin.
"Päätarkoituksenamme on toipua itsetuntemuksen avulla ja auttaa muita alkoholistien aikuisia lapsia irrottautumaan menneisyyden tuskasta ja saamaan toivoa huomispäivää varten elämällä tätä päivää. "

Minun isäni oli väkivaltainen alkoholisti (ei-JT). Vaikka ajattelenkin, että Jt:juus helpotti varhaislapsuuttani, niin se teki alkoholismin perheellemme aiheuttamat ongelmat tavanomaista mutkikkaammiksi. Samoin ajattelen, että alkoholismi teki todistajuuden aiheuttamta ongelmat tavanomaista mutkikkaammiksi. Minulle apua on tuonut molempien osa-alueiden tutkiminen ja niiden vaikutusmekanismien parempi ymmärtäminen.

[odette80]

Uskon että todistajuus helpotti myös omaa lapsuuttani. En sinällään pelännyt mitään ja ihan hyvä lapsuus toisaalta oli. En ainakaan eksynyt "vääriin porukoihin". Toki myös harmitti jotkut asiat, mutta minäs teet.

[Jaakko Ahvenainen]

En epäile yhtään. Samankaltaisia kokemuksia, mutta eri Firmasta. Kiinteästi mukana olemalla monelta itkulta säästyin, armeijassakin auttoi ja lopulta leipänikin sain ja saan edelleen hieman kavennettuna. Haittapuolena oli saada outsiderin osa pentuna monissa jutuissa. Yksinäisenä olo ei kavereita tuonut. Nyttemmin enää liiemmin kaipailekaan.

[odette80]

No en itsekään kaipaa koko ajan jotain kaveria vierelle nyhjöttämään, mutta välillä olisi kiva käydä kyläilemässä edes jossain tai tehdä jotain, kun toisella on omat hommansa. Ei ole kiva olla vain yhdessä "kiinni".

[Jaakko Ahvenainen]

Asia täysin ymmärretty. Miten se Kartettujen henkilökohtainen tukihenkilö?
Olen itse harkinut ulkoiluttajaa Aikuispsykiatrian poliklinikan kautta, suorastaan kieli pitkällä ootan.

[odette80]

Eihän se varmasti pahaa tekis

[Jaakko Ahvenainen]

Taisinpahan saada Sinut ainakin hetkeksi hyvälle tuulelle,