Äitini oli into Jehovantodistaja. Minut opettiin pitämään suun kiinni ja tekemään mitä käsketään. Kukaan ei koskaan kannustanut minua ajattelemaan tai keksimään mitään itse, vaan kaikki saneltiin puolestani. Alistuin jo hyvin pienenä kohtalooni. Kävin kasteella ihan pienenä, olin silloin lukenut raamatunkin kertaalleen läpi koska niin äitini odotti, myös kenttä tunteja piti tehdä joka kk. vähintään 10 ja kesälomat piti olla osa-aikainen tienraivaaja. Tai ei meitä diktaattorimaisesti käsketty, ihan ilolla tein kaiken, koska siinä olin kasvanut. Peruskoulun päätyttyä aloitin vakituisen tienraivauksen, koska sitä minulta odotettiin. En kuitenkaan koskaan onnistunut tekemään niitä tunteja, raportoin valhetta, mutta koska en koskaan ollut saanut väittää vastaan, en uskaltanut sanoa että tienraivaus ei ole juttuni, pelkäsin aiheuttavani pettymyksen kaikkiin minuun luottaville. Jossain vaiheessa päädyin Beteliin, siellä tosissaan tsemppasin, tutkin paljon ja yritin osoittautua arvolliseksi. Olin ulkoisesti esimerkki Beteliläinen josta kaikki pitivät ja mielestäni tiesin paljon. Olin Betelissä jonkin aikaa, mutta väsyin kaikkeen siihen suorittamiseen ja vaatimuksiin. Olin koko elämäni ollut malli Jehovantodistaja ulkoisesti, mutta sisältä olen ollut pieni lapsi joka kaipaa vapautta ja unelmoi siitä että joskus pääsisi kasvamaan ja kehittymään omana itsenään. Nyt en ole käynyt kokouksissa useampaan vuoteen ja olen toimeton. Totuus ei enää kiinnosta ja Jehovantodistajat vielä vähemmän.
Tämän useamman vuoden aikana kun en ole käynyt kokouksissa, olen yrittänyt kasvattaa ja kehittää itseäni, keksiä kuka olen ja se on vielä työn alla. Olen kuitenkin onnistunut rakentamaan perustaa ja minulla on jo mielipiteitä.
Kaipaisin nyt kovasti kavereita, näiden koirieni lisäksi. Vaikka sairastankin masennusta olen silti luonteeltani aika positiivinen, empaattinen ja useimmiten energinen.
Anteeksi se määrä mitä olen viestiäni muokannut, piti muokata sitä ettei mua tunnistettaisi..
