1980-luvun todistajuus

[Jaakko Ahvenainen]

Tämä uutta minulle. Siis jonkinlaista rajoitettua sosiaalista toimintaa Puolan suuntaan, eräänlaista diakoniatyötä. Miten tämä juttu organisoitiin, keiltä vaatteet tulivat, miten kustannukset hoidettiin.

1970-luvulla Helsingin seurakuntien diakoniakeskuksessa, Annankadulla, oli vatevarasto, johon otettiin vastaan lahjoituksin saatua vaatetavaraa, mutta myös yhteisin varoin hankittiin. Näitä sitten tarvitseville ihmisille jaeltiin. Samankaltaista toimintaa on muissakin yksittäisissä seurakunnissa (evl.) edelleen.

[RaM]

Seurakuntalaiset keräsivät saleille pääasiassa omia vanhoja (pestyjä) vaatteitaan, jotka sitten paketoitiin ja toimitettiin parin välivarastoinnin kautta laivaan ja Puolaan siellä kurjuudessa eläneille Jt:lle.
Tarvittavia rahavaroja kerättiin muistaakseni lahjoituksina omaan lahjoituslaatikkoonsa. Sitä paljonko noista rahalahjoituksista jäi seuralle ylimääräistä, ei taidettu kuitenkaan kertoa.

[MC]

Vuoden 1975 suutariharmagedonin jälkeen 1970-1980-lukujen vaihteen tienoilla, paljon ennen nettiä siis, vt-seura kiristi suhtautumistaan entisiin jehovantodistajiin. Ihmettelin kovasti eräitä tuolloisia konventtipuheita, niitä vt-seuran jäsennyksestä puhuttuja, kun ne eivät näyttäneet liittyvän mihinkään mitä sillä hetkellä tapahtui, vaikka Åbergin tapaus toki tiedettiin. Taisi olla kesän 1982 tai 1983 konventissa (paikka Helsingin messukeskus), jossa puheessa mustamaalattiin entisiä Brooklynin beeteliläisiä, mutta siinäkin puhuttiin enemmän siitä kuka oli laittanut mitä kenenkä minne eikä varsinainen luopioituminen painottunut, muistaakseni. Asioiden todellinen tausta eli Brooklynin noitavainot, esim Ray Franzin kirjoissa kuvattuna, valkeni itselleni vasta paljon myöhemmin.

Yleinen ilmapiiri seurakunnissa muuttui 80-luvun alkupuolella monella tapaa. Sitä ennen oli vielä ollut sallittua tai ainakaan ei niin 'vaarallista' ääneen pohdiskella, että mitenkäköhän jotkin asiat ovatkaan, ja itsenäisempi raamatuntutkiminen oli todistajien keskuudessa tavallisempaa, vaikkei silloinkaan kovin tavallista. Muistan 70-luvulla vielä kuulleeni monien 'kypsien kristittyjen' välisiä oikeita keskusteluja eikä vain aivotonta seuran kirjallisuudessa sanotun oh-yeah-kelaamista. 80-luvulla kenttätyöhön 'kannustamisessa' oli aiempaa enemmän syyllistäviä äänenpainoja monien väsyessä, kun vuosikymmen aiemmin oltiin oltu enemmän 'innostavia' kas kun paratiisin piti oleman aivan ovella parin vuoden päässä. Se ovi ei auennut, vaan avautui uusi 'suuri toimintaan johtava ovi' mikä oli sen ajan jt-fraaseja. 80-luvulla kenttätyöstä tuli yhä useammille korostetusti raatamista, vaikka pääosa porukasta vielä jonkin aikaa saatiin luulemaan, että 'vanha maailma' on ihan viimeisillään.

[Mag Mell]

Itse olin 80-luvulla vasta pikkunatiainen, mutta 'autuaasti' järjestön kelkassa sittenkin. Mieleen on jäänyt 80-luvulta erityisesti se, että kesäkonventeissa iso osa porukasta majoittui yhteismajoitukseen. Nykypäivänä liekö moista järjestelyä enää edes olemassa, tai jos onkin, niin tuskinpa siellä enää kovin montaa ihmistä yhteisesti majoitellaan. Kultaisina 80-luvun vuosina yhteismajoitus sitä vastoin oli ihan normikamaa, jopa (suhteessa) hyvätuloisten jt-perheiden keskuudessa.
Olihan se lapsesta tavallaan jopa kivaakin, kavereiden kanssa notkua muutoin suljetussa koulussa (sillä koulurakennuksiahan nämä yhteismajoitusmestat taisivat pääsääntöisesti olla) seikkailemassa ja tutkimassa paikkoja. Samaan luokkahuoneeseen tosin tuntui Murphyn lain hengessä päätyvän aina vähintään yksi kovaa ja korkealta kuorsaava mummo, joka meni nukkumaan aina ihan hemmetin aikaisin, ja valveilla ollessaankin komensi muita olemaan hiljempaa. Hiljaisuus tuli aina kymmeneltä, meidän nuorempien mielestä ihan liian aikaisin.
Myöhempinä vuosina oli tapana hengata nuorisojoukolla kaupungilla/ulkona/jossain niin pitkään kuin mahdollista, ja sitten jännittää kerkisikö takaisin yhteismajoitukseen ennen hiljaisuutta ja ovien lukitsemista. Ihan aina ei ehtinyt, ja sitten loppuyö vietettiinkin äärimmäisen mukavasti jonkun autossa, ja aamulla pokkana yhteismajoituksen suihkuun muiden kanssa...
Suihkuja tai vessaa ei muuten koskaan ollut turhan lähellä, yleensä piti hipsiä pohjakerrokseen tai jopa kiertää ulkokautta pesulle päästäkseen. Eväät puolestaan piti miettiä jo kotona niin, että a) ne kestävät konventin loppuun saakka, ja b) eivät tänä aikana tarvitse kylmäsäilytystä. Kuten kuvitella saattaa, kulinarismi oli tästä melkoisen kaukana. Tosin onneksi oli konventeissa se lämmin ruoka edes.
Muistelen, että yhteismajoitukseen tullessaan sai jokainen yöpyjä ottaa sisääntuloaulasta kolme(?) törkeän ohutta superlon-patjaa käyttöönsä. Edes useampi tällainen patja yhdessä ei vastannut paksuudeltaan yhtä normipatjaa. Nukkuminen oli siis hieman epämukavaa, vaikka tietysti eipä majoituksen yleinen taso muutoinkaan vakuuttanut.
Mukavia muistoja silti jäänyt yhteismajoitusvuosista. Pääasiassa varmasti siksi, että ihminen yleensäkin tuppaa muistelemaan lapsuudestaan niitä hyviä asioita, eli aika kultaa muistot.

[Ariadna]

Tuolloin saatiin uusi kiinnostuneiden kanssa tutkittava kirja. "Totuus joka johtaa..." tilalle .(en muista sen nimeä).
Siitä supistiin, miten joku luopioutunut taiteilija oli päässyt tekemään kepposia.

Kirjasta löytyi kuva,( jos sitä tarkemmin katsoi) niin Jeesuksella oli sarvet päässä, ja toinen kuva avioliittoa käsittelevässä osassa, siinä istui nainen makuuhuoneen tuolissa aamutakki päällään. Tuo kuva vaihtui sitten uudemmassa painoksessa paremmin asustetuksi ja Jeesuksen sarvetkin katosivat.

[Aaac]

Odotettiin vuotta 1986, joka oli YK:n rauhan vuosi. Odotettiin "Rauha, rauha!" -huutoa, koska sen piti edeltää Harmagedonia. (Nykyään on päinvastoin: Harmagedonia ei edelläkään rauha, vaan sota.)

[Vieraas]

Taisi olla kesän 1982 tai 1983 konventissa (paikka Helsingin messukeskus), jossa puheessa mustamaalattiin entisiä Brooklynin beeteliläisiä, mutta siinäkin puhuttiin enemmän siitä kuka oli laittanut mitä kenenkä minne eikä varsinainen luopioituminen painottunut, muistaakseni. Asioiden todellinen tausta eli Brooklynin noitavainot, esim Ray Franzin kirjoissa kuvattuna, valkeni itselleni vasta paljon myöhemmin.

80-luvun puolivälissä liikkui ainakin suomalaisten todistajien keskuudessa omituinen huhu, jonka mukaan Sinä voit elää -kirjan kuvituksessa oli piilotettuna demonistisia kuvia. Tämäkin huhu juonsi epäilemättä päätoimiston erottamisiin, joista tieto oli levinnyt sen verran monen kahvipöytäkomitean kautta, että rikkinäinen puhelin -ilmiö oli vahva. Mitään faktaa näkemyseroista hallintoelimen ja kirjoituskomitean sisällä ei tietenkään ennen nettiaikaa valunut Suomeen saakka ja virallinen tiedotuslinja oli kuin entisessä Neuvostoliitossa; jotain häivähdystä keskusjohdon mielenliikkeistä pystyi lukemaan ainoastaan Pravdan eli Vartsikan rivien välistä.

Silloin ei muuten nuorelle rivitodistajalle tullut edes mieleen, että Amerikassa on kaikin inhimillisin ominaisuuksin varustettuja ukkoja, jotka äänestelevät keskenään "totuudesta", joskus useampaankin kertaan. Tai että on olemassa jotain sellaista kuin "Writing department" ja "Service department", jotka eivät selvästi ole aina olleet samoilla linjoilla. Melkoinen politbyroo.

[RaM]

Odotettiin vuotta 1986, joka oli YK:n rauhan vuosi. Odotettiin "Rauha, rauha!" -huutoa, koska sen piti edeltää Harmagedonia. (Nykyään on päinvastoin: Harmagedonia ei edelläkään rauha, vaan sota.)

Aivan kuten paratiisiin pääsevien ja herätettävien kanssa välillä on korostettu sinne pääsijöiden kuuluvan kapean tien kulkijoihin ja välillä sinne on kelpuutettu suurin osa menneestä ihmiskunnasta, niin sota ja rauha harman edeltäjänä on vaihdellut myös aina markkinatilanteen mukaan.

[sinner74]

Minäkin olin suht pieni, tosin neuvolan taulukkoa tasaisesti mukaellen kasvava, pällistelijä tuohon aikaan. En tiedä johtuiko opin vai piponi kiristymisestä, mutta meininki 80-luvun alussa vaikutti rennomalta kuin sen alussa, näin jälkikäteen ajateltuna. Dekadin alkupäässä salilla soitti orkesteri, konventit olivat tunnustettuja syömisjuhlia, Rovaniemen salin remonttia juhlittiin harjakaisilla. Loppupäässä viisut tulivat kasetilta, konventeissa vielä syötiin mutta hillitysti, paikalliset pippalot olivat kieltolistalla.

Netistä ei ollut edes 80-luvun lopussa tietoakaan. Luopiota pidettiin pahana, mutta henkilökohtaisesti tavoittamattomissa olevana satuolentona.

[Vieras]

Monet "liikesalaisuudet" ilmeisesti alkaneet putoilla kolisten kaapista nettiaikakauden tulon myötä.

Kuulostaa, että meininki muuttunut sittemmin kylmemmäksi ja vähemmän tarjoavaksi.