Vuosikymmeniä asioita hautoneena, on todella outoa löytää tie purkaa vihdoin näitä asioita. Silminnäkijän jälkeen asiat ovat pyörineet mielessä lähes tauotta ja nyt kun lukee näitä ihmisten ajatuksia tuntuu uskomattomalta, etten olekkaan ajatuksineni yksin. Enkä syyllinen kaikkeen, enkä pahin ihminen, mitä maailmasta löytyy.
Isäni kiinnostui Jehovan Todistajien asiasta jo -70-luvun alussa, eikä siinä oikeastaan ollut vaihtoehtoja vaimolla ja lapsilla, muutakun lähteä mukaan. Kovia riitoja siihen liittyi, mutta lopulta oli annettava periksi.
Inhosin sydämeni pohjasta kentällä käyntiä ja kokouksia. Vieläkin muistan elävästi sen tunteen, kun toivoin, että painajaismainen päivä olisi jo ohi.
Koin silloin jo, vähän yli kymmenvuotiaana, seurakunnan sisällä seksuaalista häirintää seurakunnan vanhimman taholta, mutta en uskaltanut asiasta puhua. Tiesin, ettei kukaan olisi minua uskonut. Tapahtuma järkytti syvästi, koska minullehan oli tolkutettu vuosia, että kaikki muut ovat pahoja ja Jehovan Todistajat ainoita, jotka pelastuvat.
No tulevat vuodet paljastivat hirveän määrän vääryyksiä tässä "ainoassa oikeassa" uskonnossa. Kaappijuoppoutta ja sairasta omaisuuden ja rahan keräämistä, samoja ongelmia kuin maailmallisilla, erona vain se, että niitä ei myönnetä.
Pelkojeni ja ahdistusteni takia sairastuin sosiaalisten pelkojen ohella "vahvuuteen". Olin aina pelottavin, vahvin, äänekkäin, rohkein, ettei kukaan huomaisi pahaa oloani, eikä uskaltaisi kiusata. Rooli jäi päälle, olen yhä äänekäs, mutta vältän ihmisten seuraa parhaani mukaan.
Lähdin Jehovan Todistajista jo n.35 vuotta sitten, mutta syyllisyys ja pelot ovat seuranneet mukana kaikki nämä vuodet, enkä ole koskaan voinut puhua kenellekkään mieltäni painavista asioista, koska vain entinen Jehovan Todistaja voi tietää, miten uskonveljet voivat syyllistää.
Painajaiset demoneista ja harmageddonista ovat minullekkin tuttuja, nuorempana oli pahoja unihäiriöitä ja sosiaalisia ongelmia, eivätkä ne ole kaikki vieläkään jättäneet rauhaan.
Kokemusteni jälkeen en ole kyennyt pysyvään parisuhteeseen, heti kun suhde menee vakavammaksi, tulee samanlainen tunne, kuin oli kotona, kun isä kovaäänisesti piti ahdistavia saarnojaan. Happi loppuu, ei tunnu kodilta,tuntuu etten saa olla oma itseni, suhteesta on päästävä äkkiä eroon. Yksin oleminen on kotoisin olotila. Silloin ei tarvitse esittää kenellekkään mitään.
Kaiken kaikkiaan elämä meni uskonnon myötä kertaheitolla hukkaan, mietin usein, miksi näin kävi ja millaista olisi, jos tie olisi kulkenut toisin...
.Toivon kaikille tällä foorumilla kirjoittaville ja käyville onnellista tulevaisuutta ilman kahleita ja turhia pelkoja.
.
!