Olen nuori, vastikään järjestöstä eronnut nainen. Lapsesta asti minua kasvatettiin JT:ksi. Lapsuuteni oli melko onnellinen, eikä minulla ole niistä ajoista huonoja muistoja miltei ollenkaan, enkä tiedä kadunko JT-aikoja yhtään, minulla oli kivaa, hyviä ystäviä, joiden kanssa vietettiin paljon aikaa. Aina tunsin oloni kuitenkin erilaiseksi, riittämättömäksi ja tunsin olevani kadoksissa. Yritin kovasti luoda henkilökohtaista suhdetta Luojaan, mutta minusta tuntui, etten ikinä saanut vastauksia kysymyksiini kun rukoilin, luin kirjallisuutta ja yritin järkeillä "olisiko tässä nyt jotain vastausta minulle" - mutta silti Jumala tuntui aina niin kaukaiselta, vaikka elin kristillisten periaatteiden mukaan ihan prikulleen. Ajattelin, että kaste muuttaisi asian ja niinpä vihkiydyin ja menin kasteelle. Ensimmäiset kuukaudet kasteen jälkeen oli todella hyvä olo, kaikki onnittelivat hyvästä ratkaisusta ja tunsin, että minut on vihdoin hyväksytty niin muiden kuin Jumalan edessä. Mieltä painoi tosin se asia, että Jumala tuntui yhtä kaukaiselta kuin aina ennenkin. Olin hirvittävän yksinäinen. Kasteen jälkeen jaksoin vielä muutaman vuoden, mutta sitten ote alkoi herpaantua. Kokouksissa ja konventeissa tuntui olevan aina samat puheet, samat aiheet, enkä saanut enää iloa palveluksessa. Pikku hiljaa siis hiivuin pois toimettomuuteen.
Vaihdoin kaupunkia, uuden alun toivossa ja tapasin (maailmallisen) miehen, johon rakastuin, ja jonka kanssa olemme nyt muutaman vuoden olleet yhdessä. Pelkäsin kertoa hänelle taustoistani, ja teinkin sen vasta äskettäin. Yllätyksekseni hän otti asian hyvin ja kehotti minua tekemään omat päätökseni omassa rauhassa. Puolisen vuotta taisin asiaa mietiskellä, pelkäsin kertoa perheelleni & ystävilleni, koska en halunnut aiheuttaa heille mielipahaa. Rohkaistuin kuitenkin eräänä päivänä ja lähetin perheelleni kirjeen, jossa kerroin kaikesta. Samana päivänä kävin maistraatissa eroamassa järjestöstä. Sain perheeltäni erittäin rakkaudellisen kirjeen takaisin, jossa ilmoitettiin, etteivät he aio katkaista välejä minuun, koska se olisi väärin. Siinä vaiheessa suuri kivi vierähti sydämeltäni pois. Pian tämän jälkeen sain kirjeen myös eräältä pitkäaikaiselta ystävältäni (jt), joka ilmoitti ettei hänkään aio luopua minusta, ja haluaa olla edelleen hyvä ystävä kanssani. Voi olla, että asiaan vaikuttaa myös se, etten vastusta järjestöä. Ne ihmiset, joita siellä tunsin, olivat sydämellisiä ja ihan tavallisia ihmisiä, enkä koskaan kokenut heidän puolestaan vääryyttä. Jos he kokevat olevansa onnellisia järjestön palveluksessa, ei minulla ole sitä vastaan mitään. Itse koen olevani onnellisempi näin, jokainen tehköön omat ratkaisunsa.
http://www.youtube.com/watch?v=dyAZzfUngqg
