Jehovantodistajuuden käsitteleminen terapiassa

[tikaram]

Olen eronnut jo muutamia vuosia sitten seurakunnasta, mutta edelleen uskonto aiheuttaa ahdistuskohtauksia, vihaa ja vilunväreitä hyvien lapsuusmuistojen lisäksi. Terapiassa olen käynyt joskus, mutta en aluksi kehdannut puhua uskonnostani, ja sitten myöhemmin kun puhuimme asiasta, niin raapaisimme vain pintaa ja lopetin terapiakäynnit (sillä hetkellä tarpeettomana).

Oletko sinä käynyt terapiassa, jossa olette käsitelleet vakaumustasi tai uskosta luopumisen aiheuttamia tunteita? Millä tavalla olet kokenut sen hyödylliseksi?

Voisitko kuvitella hyötyväsi terapiasta entisenä todistajana, vaikka et olekaan juuri nyt menossa terapiaan?

Tiedän, että aihe on arka ja itselleen on vaikea myöntää olevansa avun ja tuen tarpeessa. Tämän aloituksen kirjoitin siinä toivossa, että ehkä itse saisin itseni potkittua terapiaan asioiden takia, joista minun pitäisi puhua, mutta en pysty puhumaan.

Muistelen, että Tommy Hellstenin kirja "Virtahepo olohuoneessa" käsittelee myös uskonnollista ahdasmielisyyttä alkoholismin lisäksi. Olenko oikeassa? Tiedätkö muita vastaavia itsehoito-opuksia olevan?

[Lehtiveli]

Oletko sinä käynyt terapiassa, jossa olette käsitelleet vakaumustasi tai uskosta luopumisen aiheuttamia tunteita? Millä tavalla olet kokenut sen hyödylliseksi?

Olen käynyt. Terapiassa ei yleensä tarjota minkäänlaisia valmiita ratkaisuja, vaan pohdiskellaan erilaisia mahdollisuuksia. Lisäksi ammattilaiset ovat yleensä käsitelleet vastaavantyylisiä tapauksia aikaisemminkin. Parasta terapiassa oli ehkä se, että sai järjesteltyä omia ajatuksia jolloin niitä ei tarvinnut pohtia muulloin. Oli se tunti viikossa jolloin ongelmia pohditaan.

Lisäksi jos asia aiheuttaa jonkinlaisia ahdistuskohtauksia, niihin saa sieltä sopivaa lääkettä.

Suosittelen kyllä lämpimästi hakeutumaan jonkinlaiseen terapiajaksoon, siitä on hyötyä myös niille, jotka eivät sitä välttämättä tunne tarvitsevansa. Kunnalliselta puolelta hoito on ilmaista, yksityiseltä puolelta hieman laadukkaampaa.

edit: Ja vielä sellainen lisäys että itseltäni hoidot ovat tällähetkellä loppuneet, mutta ajattelin että voisin jossain vaiheessa vielä hieman jatkaa. Kunhan aikaa kuluu.

[Johanneksen poika]

Oletko sinä käynyt terapiassa, jossa olette käsitelleet vakaumustasi tai uskosta luopumisen aiheuttamia tunteita? Millä tavalla olet kokenut sen hyödylliseksi?

Voisitko kuvitella hyötyväsi terapiasta entisenä todistajana, vaikka et olekaan juuri nyt menossa terapiaan?

Tiedän, että aihe on arka ja itselleen on vaikea myöntää olevansa avun ja tuen tarpeessa. Tämän aloituksen kirjoitin siinä toivossa, että ehkä itse saisin itseni potkittua terapiaan asioiden takia, joista minun pitäisi puhua, mutta en pysty puhumaan.

Muistelen, että Tommy Hellstenin kirja "Virtahepo olohuoneessa" käsittelee myös uskonnollista ahdasmielisyyttä alkoholismin lisäksi. Olenko oikeassa? Tiedätkö muita vastaavia itsehoito-opuksia olevan?

Minä kävin kolmen vuoden ajan terapiassa. Tosin arvioisin, että vain noin 25% terapian tarpeesta johtui jehovantodistajuudesta, 50% työelämässä loppuun palamisesta ja 25% lapsuuden ajan traumoista. Mutta käsittelimme psykologin kanssa kyllä hyvin perusteellisesti myös uskontooni liittyviä asioita. Tämä terapiajakso ajoittui sopivasti ajojahtini pahimpaan vaiheeseen. Voin sanoa, että kohdalleni osui erinomaisen pätevä ja ennakkoluuloton psykologi, joka ymmärsi täysin tilanteeni. Siksi keskustelumme oli niin hedelmällistä ja hyödyllistä. Pystyin katsomaan asioita laajemmin kuin se olisi ollut mahdollista yksin.

Kun kerroin inkvisiittorilleni Asko Helmiselle käynneistäni terapiassa ja keskusteluista jehovantodistajuuden pimeistä puolista, hän närkästyi. Tässä ote hänen sähköpostistaan:

***
Sanot e-mailissasi 24.02.2005

> Nyt lähden terapiaan, onpahan taas uutta pohdittavaa ja ihmeteltävää
> psykologini kanssa. Ja se ei ole hyvää "mainosta" Vartiotorniseuralle.
> Vastuun siitä kantavat ne, jotka aiheettomasti ovat minua parjanneet ja
> ahdistaneet.

Tunnustat suoraan antavasi huonoa mainosta Seuralle. Olet myös keskusteluissa esittänyt saman asian.

Toimiiko Jehovan palvelija sillä tavalla?
***

Tuo on lainaus hänen pitkästä syytekirjelmästään, joka on luettavissa täältä:


Askon sähköposti Johanneksen pojalle 02.03.2005

Olisi täysin hyödytöntä, jos terapiaistunnoissa ei puhuttaisi asioista niiden oikeilla nimillä. Silloin terapeutti ei saisi oikeaa käsitystä keskustelukumppanistaan. Ja miksi terapiassa kävijä pettäisi itseään vaikenemalla oleellisista asioista, joihin kuuluu ilman muuta uskonnollisen yhteisön aiheuttamat traumat?

- - -

Olen lukenut kirjan "Virtahepo olohuoneessa". Se on lukemisen arvoinen teos. Sen periaatteet soveltuvat alkoholismiin, perheväkivaltaan ja tiukkaan uskonnollisuuteenkin. Kirjan punaisena lankana on se, että vaikka perheessä olisi virtahevon kokoinen ongelma, sitä ei saa myöntää, eikä sitä edes saa nähdä. Kaikki perheenjäsenet kieltävät itseltäänkin sen, että tuo valtava elukka seisoo olohuoneessa.

Ongelmista ei pääse eroon, ellei ensin myönnetä virtahevon olemassa oloa. Kun se on avoimesti myönnetty, on mahdollista työstää ongelmia ja saada niihin ratkaisut.

Suosittelen ehdottomasti kaikille terapiaa, jos ei ole mahdollisuutta muuten kunnolla päästä eroon ahdistavista tunteista. Uskonnolliset tuntemukset voivat olla todella syvällä. Siksi lyhyt terapiajakso ei välttämättä riitä. Tarvitaan pitkällistä keskusteluterapiaa. Toivottavasti kaikki löytävät niin hienon psykologin kuin minun kohdalleni sattui. Terapian onnistuminen perustuu luottamukseen, rehellisyyteen ja avoimuuteen.

Tsemppiä!

[Marilyn]

Hei Tikaram!

Olen hieman samassa tilanteessa kanssasi. Olen kyllä lähtenyt jo yli 8 vuotta sitten, mutta silti asiat ovat edelleen jonkinlaisena möykkynä sisälläni. Olen käynyt aiemmin kahdestikin terapiassa, mutta niihin sain lähetteen kriisin perusteella. Molemmilla kerroilla jehovantodistajuus pyöri siinä ympärillä, mutta en osannut ottaa sitä esiin. Minusta tuntui pitkään siltä, että tunnustaessani terapeutille kärsineeni lapsuudessa, myöntäisin olevani heikko ja näin tunnustavani syyllisyyteni esimerkiksi äitini kuolemaan. Olin täysin henkisesti rikki silloin, enkä muista tuosta ajasta paljon mitään yksityiskohtaista. Se on sumuista aikaa mielessäni, en osaa sijoittaa vuosia kunnolla niihin muistoihin. Olin kuin robotti, joka suoritti elämäänsä, yrittäen löytää paikkaansa maailmassa ja raahasi Virtahepoa koko ajan mukanaan. Olen myös lukenut Virtahevon ja se on todella hyvä. Tajusin sen jälkeen, että sen Virtahevon piilottaminen on täysin mahdotonta ja ennenkaikkea minua henkisesti kuluttavaa. Toisella kriisiterapia käynnilläni tapaus oli niin suuri etten osannut ajatella omaa lapsuuttani. Pelkästään tuosta kriisistä selviäminen vei energiaa niin paljon, etten ottanut jehovantodistajuutta puheeksi. Loppupuolella terapiaa mietin, että olisi voinut siitäkin puhua, koska se möykky pullisteli olemassaoloaan sisimmässäni taas kerran. En kuitenkaan osannut ajatella olevani "sen arvoinen" että sitä olisi kannattanut alkaa palastelemaan. Noh, asia sitten jäi. Olen tehnyt itsenäistä terapiointia hyvän ystäväni kanssa ja lukemalla joitakin aiheeseen liittyviä kirjoja. Hyviä kirjoja ovat mm. Tommy Hellstenin Virtahepo olohuoneessa ja Elämän lapsi. Myös Ben Malisen Häpeän monet kasvot vaikuttaa hyvältä. Sitä olen vasta aloittanut lukemaan, mutta alun perusteella vaikuttaa oikein hyvältä.

Nyt olen (kuten tuolla kirjoittajien esittely puolella olen maininnut) yrittänyt hakea apua itselleni. Nyt, kun elämä on rauhoittunut muuten, minulla olisi "aikaa" käsitellä Möykkyä ja lapsuuteni on ollut muutenkin paljon mielessäni. Kirjoitin tarinani julkaistavaksi ja sen jälkeen ajatustyö lähti käyntiin. Olen käyttänyt myös ns kirjoitusterapiaa. Sen olen kokenut hyväksi, sillä se antaa eräänlaisen ulkopuolisen näkökulman. Kirjoita omaa tarinaasi, ajatuksiasi, tuntemuksiasi ja kaikkea mitä mieleen tulee, ylös ja lue se sen jälkeen. Älä ajattele liikaa kirjoittaessasi, vaan anna kaiken tulla ulos. Sitten kun tekstin lukee, näkee ajatukset erilailla, koska ne on kirjoitettu ulos päänsisältä ja niitä voi käsitellä konkreettisesti. Ehkä sen jälkeen olisi myös helpompi jutella terapeutinkin kanssa. Tai jos kokee hankalaksi kertoa terapeutille koko historiaansa ääneen, voisi kirjoituksen antaa hänelle luettavaksi. Kirjoitusta ei tarvitse näyttää kenellekään, jos ei halua. Itse kun kirjoitin tarinaani, oikea tarina on paljon pidempi ja yksityiskohtaisempi, kuin tuo julkaistu. Sen julkaistun tarinan tarkoitus on auttaa toisia samassa tilanteessa olleita tai olevia, ei niinkään olla julkinen likasankoni. Se sanko löytyy Oman tietokoneen takaa omasta kansiostaan. Sitä ei pääse kukaan muu lukemaan kuin minä itse. Ja sitäpaitsi kaikista sisimpien ajatusten ei ole tarkoituskaan olla julkisia.

Niin yritin siis hakea apua, mutta en ole sitä vielä saanut. Terapiaan taidan olla liian "terve". En ole kokenut tarpeelliseksi puhua tarkoilla sanoilla ajatuksistani, mutta ehkä se olisi ollut kannattavaa. Silloin olisin nimittäin terapiaan varmasti pääsyt. Minuun vaikuttaa edelleen voimakkaasti lapsena mieleeni iskostettu ajatus: "Älä korosta itseäsi ja omia tarpeitasi, se on itsekkyyttä. Muista aina ensin ajatella muita ja sitä kuinka voisit paremmin olla toisille mieliksi ja heitä mahdollisimman vähän omilla ns. murheillasi rasittaa." Tiedän kyllä jo nykyään sen, että olen arvokas yksilö, mutta jotkut asiat ovat juurtuneet syvälle. Lähden ensi viikolla katsomaan, jos ryhmämuotoisesta vertaistuesta olisi minulle apua. Jos siltä vaikuttaa, hakeudun arvauskeskuksen lääkärille juttelemaan ja sitä kautta ehkä terapiaan. Yksityiseen ei yksinkertaisesti ole varaa. Ja työterveyshuolto osoittikin jo että hoidetaan mielummin oiretta kuin syytä, joten sen vaihtoehdon olen jo haudannut.

Tsemppiä sinulle Tikaram, toivon sinulle kaikkea hyvää! Asioiden käsittely on vaikeaa, mutta se on ainoa tie selkeitä ajatuksia kohti. Jos haluat jakaa ajatuksiasi, kuuntelen mielelläni.

Ystäväsi Marilyn

[Vieras]

Eikö terapian laatukysymykseen vaikuta peutin persoonallisuus enemmän kuin työnantajan mahdollinen julkinen sektorisuus

Onko semmoinen vinkkeli tullut esille että ne ahdistukset ja raivot tulisi antaa tulla esiin (pilleripuskuroinnin sijasta) jolloin eri ympäristössä ne on mahdollista ymmärtää terveellä tavalla ja ne laimentaa ja saada hallintaan

[Vieras]

Tiedän tapauksen jossa jt-vanhin petti vaimoaan toisen jt-naisen kanssa. Erohan siitä sitten tuli ja petetty jt-nainen alkoi käydä terapiassa mutta ei koko aikana paljastanut olevansa jt varmaankin siksi ettei se kuuluisa "Seuran maine" tärveltyisi... mitähän hyötyä moisesta terapiasta mahtoi olla...

[Luopion toveri]

Eikö terapian laatukysymykseen vaikuta peutin persoonallisuus enemmän kuin työnantajan mahdollinen julkinen sektorisuus

En tarkalleen ymmärtänyt, mitä tarkoitit, mutta luonteelleni omaisella tavalla vastaan kuitenkin.

Terapeutin persoonallisuus on osa terapiaprosessia ja terapeuttista vuorovaikutusta. On tärkeää että terapeutti ja kuntoutuja tulevat "juttuun". Mutta terapiassa ei haeta kavereita, siellä ei ole "kivaa" ja täten terapeutin kanssa ei tarvitse "ystävystyä". Transferenssiä ilmenee, tunteiden siirtoa, terapeuttiin voi mieltyä ja liittää tiettyjä tunteita. Mutta terapeutti on vain terapeutti, ei koskaan kaveri tai ystävä.

Terapian laatuun vaikutta ihan jo jopa se, että saako sitä. Tällä hetkellä kunnallisella sosterv. puolella on aivan surkea tilanne, ei ole henkilökuntaa jolle kuntoutujia lähettää. Tämä taas johtuu siitä, että kunnat eivät ole valmiita maksamaan kallista rahaa terapeuteille koska terapiat ovat pitkäkestoisia prosesseja joiden vaikutuksia ei heti näe. Kuntasektorilla on keskimäärin 4 vuoden ajattelusyklit, ja näiden syklien sisään ei mahdu ajattelu siitä että palkattaisiin ammattitaitoista (ja näin myös kallista) henkilökuntaa joka tekisi pitkää työuraa. Terveyskeskuksilla on vaikeuksia saada psykologeja palkkalistoilleen juuri palkkauksen takia. Terveyskeskuslääkärit eivät näinollen kirjoittele paljoa lähetteitä psykologille tms., koska lähetteiden vastaukset antavat odotta jopa yli vuoden.

Mielenterveystoimistot sekä yksityisen sektorin palveluntarjoajat ovat näinollen aivan tukossa. Jonot ovat järkyttävät. Tästä kaikesta vaihtoehdoksi nousee yksityisesti tuotettu terapiapalvelu. Lääkärin lähetteellä yksityisellekin pääsee, kelakorvattuna, mutta vain jos olet alle 24-vuotias. Kelan systeemi on, että nuorten aikuisten ja nuorten psykoterapia on kelatuettua. Jos satut olemaan vanhempi, et saa mitään.

Yksityisten terapeuttien tuntitaksat pyörivät 60-120 euron korvilla. Pitkäkestoinen terapiaprosessi kestää usein vuoden/vuosia. Kerta viikkoon toteutetut tapaamiset tulevat tyyriiksi kukkarolle, jos ei ole jotain tahoa joka osan kuluista korvaa.

Tästä tilanteesta huolimatta kehoitan kaikkia, jotka terapiaan tahtovat, keskustelemaan oman lääkärinsä kanssa. Ikinä ei voi tietää, missä kohden jonot menevät. Epätoivo on tuttu tunne, mutta ei kannata luovuttaa. Joskus natsaa. Terveyskeskuksissa ei (julkinen terveydenhuolto) ole resursseja toteuttaa juuri muuta kuin akuutimman vaiheen lääkehoitoa sekä mahdollisesti psykiatrisen sairaanhoitajan tapaamisia. Lähetteen voi saada myös erikois-sairaanhoitoon (esim. hus), mutta lähetteet menevät TODELLA hankalille tilanteille. (akuutit psykoosit, itsetuhoisuus/itsemurhayritykset, akuutit maaniset vaiheet, ylipäätänsä sellaiset tilanteet jossa yksilön turvallisuus on uhattuna, tai yksilö uhkaa toisten terveyttä ja hyvinvointia.)

Onko semmoinen vinkkeli tullut esille että ne ahdistukset ja raivot tulisi antaa tulla esiin (pilleripuskuroinnin sijasta) jolloin eri ympäristössä ne on mahdollista ymmärtää terveellä tavalla ja ne laimentaa ja saada hallintaan

Varmasti moni on tämän tehnyt. Josku tilanne on sellainen, että ihminen on niin "tukossa" että ulostuloväylää ei löydy. JT historian omaavilla ihmisillä on usein lapsuudesta asti sisäänrakennettu ajatusmaailma siitä, että "minulla ei ole oikeutta olla hankala, minun täytyy pärjätä, tehdä parhaani, unohtaa omat tarpeet toisten tarpeiden edeltä". Mielestäni on loukkaavaa, että sanot "pilleripuskuroinit". Lääkkeiden tehtävä on itseasiassa toisenlainen: ne katkaisevat sen kovimman kärjen, jolloin pikkuhiljaa kykenee näkemään pienempiä kokonaisuuksia. Pillereitä ei oikeasti jaeta huvin vuoksi ja niillä ei ole tarkoitus turruttaa tuskaa poissaolevaksi. Usein masennus- ja ahdistushäiriöihin liittyy paljon uniongelmia, tunteiden heilahtelua ja latistumista. Lääkityksen avulla todella voidaan hieman sulattaa sitä jäävuoren huippua.

Masennus ja ahdistushäiriöt ovat aivan oikeita sairauksia. Niitä ei voi kääriä kipsiin ja odottaa että "asiat vain parantuvat ajan kanssa". Masennus on monien eri oireiden kimppu, ja jotta oireisiin päästään kiinni tulee pohtia mistä ne tulevat. Valitettavasti ahdistushäiriöiden ja masennuksen kanssa on käynyt mediassa sekä julkisuudessa "ylikorstusta". kaiken maailman salkkaritähdet ja täydelliset naiset, puhumattakaan julkisuuden hahmoista, selittävät olevansa masentuneita. Masennukset mediassa tuntuvat olevan lähinnä parin viikon normaaleja "ahdistusjaksoja", koska jokin asia ei ole mennyt oman pään mukaan. Toivoisinkin siis, että masennusta kohdeltaisiin yhtälailla vakavana sairautena kuin mitä tahansa muutakin sairautta. Masennus ei ole itse hankittua tai toivottavaa. Se on usein vuosien tuskan vyyhti, joka pikkuhiljalleen purkautuessaan välillä helpottaa ja välillä pahenee.

[Ninth]

Tiedän tapauksen jossa jt-vanhin petti vaimoaan toisen jt-naisen kanssa. Erohan siitä sitten tuli ja petetty jt-nainen alkoi käydä terapiassa mutta ei koko aikana paljastanut olevansa jt varmaankin siksi ettei se kuuluisa "Seuran maine" tärveltyisi... mitähän hyötyä moisesta terapiasta mahtoi olla...

Silloin kun nuorempana kävin terapiassa masennuksen vuoksi, jt-vanhempi ja hänen ystävänsä aina aika ajoin muistuttivat, ettei kannata puhua "Jehovan todistajien asioista" maailmalliselle terapeutille.

Niinpä kiertelin ja kaartelin, kun terapeutti yritti kysellä uskonnostani. Olisin varmasti päässyt vähemmällä, jos olisin vastannut suoraan, rasittavatko kokoukset minua ja tunnenko huonoa omaatuntoa siitä etten ole aktiivinen jäsen. Terapeutti osui noilla kysymyksillään asian ytimeen.

Että kiitos taas hyvistä ohjeista, Jehovan todistajat. Tuohan on ihan järkyttävän epäilyttävää (näin jälkeenpäin ajatellen), että erikseen kielletään puhumasta omasta uskonnostaan terapiassa.

[Alueveli]

Kannattaa ehdottomasti.

Itse kävin terapiassa keskivaikean masennuksen takia vuonna 2005. Pari kuukautta siinä jaariteltiin, enkä tuonut esiin olevani Jehovan todistaja. Lopulta terapeutti onnistui kaivamaan totuuden esille. Tällöin luonnollisesti sanoin, ettei uskonto liity millään tavalla ongelmiini.

Jostain kumman syystä keskustelut kuitenkin liikkuivat jatkossa melkein pääasiallisesti jehovantodistajien ympärillä. Puoli vuotta myöhemmin terapiakäynnit voitiinkin jo lopettaa, koska vointini koheni huomattavan nopeasti, kun kissa saatiin nostettua pöydälle ja hengellisten ongelmien vyyhti pikkuhiljaa avautumaan.

Jehovantodistajuus aiheutti masennuksestani arviolta 75%.

[tikaram]

Kiitos ihanista vastauksistanne!

Sanot e-mailissasi 24.02.2005

> Nyt lähden terapiaan, onpahan taas uutta pohdittavaa ja ihmeteltävää
> psykologini kanssa. Ja se ei ole hyvää "mainosta" Vartiotorniseuralle.
> Vastuun siitä kantavat ne, jotka aiheettomasti ovat minua parjanneet ja
> ahdistaneet.

Tunnustat suoraan antavasi huonoa mainosta Seuralle. Olet myös keskusteluissa esittänyt saman asian.

Toimiiko Jehovan palvelija sillä tavalla?
***
Tsemppiä!

Kiitos JP!
Hienoa, jos olet saanut itsellesi tukea terapeutilta. Harvoin ihminen voikaan erottaa ongelmiaan toisistaan erillään, vaan ne kietoutuvat yhdeksi vyyhdeksi. Tällöin on mahdotonta erottaa yhtä ainutta asiaa, joka aiheuttaisi ihmiselle kaikki ongelmat. Myös omassa historiassani on jehovantodistajuuden lisäksi muita tekijöitä, jotka pirstoutuneeseen mieleeni vaikuttavat.

E-mailissasi ja vieraan kertomassa pettämistapauksessa ja omassa tilanteessani on yksi
sama piirre: pelko häpeän tuottamisesta Jehovan nimelle -ajatus. Itse olet päässyt sen yli, mutta minä en muutaman vuoden terapiankaan jälkeen maininnut uskostani mitään. Syynä oli se häpeä siitä, että puhtaassa järjestössä tapahtuu pahoja asioita. En halunnut olla se, joka paljastaisi näitä epäkohtia.



Marilyn, kokemuksesi elämässä kuulostavat tosi raskailta itsekseen kannettaviksi. Joskus olen tarinasi lukenutkin, ja sen tarkoitus on toiminut ainakin minun kohdallani. Olen kyllä itsekin toteuttanut tuota kirjoittamismetodia omasta elämästäni, ja onpa siitä olemassa jotain julkistakin todistetta . Kiitos sinulle sanoistasi.

Raja terapian, terveyden ja sairauden välillä onkin kinkkinen. Omassa tapauksessani minulle oltiin jo hakemassa Kelan tukemaa kahden vuoden terapiaa yksityislääkärillä. Olin tuolloin kuitenkin liian epämotivoitunut ja liian "sairas" itseni työstämiseen määrätietoisemmalla tavalla. Nyt aikaa on kulunut jo vuosia, olen hoitanut haavani ja kasannut itseni terveemmäksi. Vasta yt minulla olisi mielestäni resurssit ja riittävän hyvä vointi menneisyyden käsittelemiseen. Mutta minäkin varmaan olen liian "terve". Kelvollinen terapiaan vasta kun viiltelisin ranteeni hajalle tai teeskentelen itsemurhakandidaattia;).

Lapsen saamisen myötä elämä on pitkään keskittynyt jo itsestäni pois päin. Huomaan janoavani ihmistä, joka kuuntelisi pienen lapsen hätää itsessäni, nyt kun näen, miten pieni ja viaton ihmisen alku on. Ja miten turhaan minä kärsin aikuisten asioista lapsena.


Anonyymia vielä komppaan, että lääkitys on varmasti tarpeen monelle ainakin alkuvaiheessa, koska on parempi ettei ihminen ahdistuksissaan tee pahaa itselleen tai muuttuu kykenemättömäksi hoitamaan arkeaan. Muuten olen aika lääkeskeptinen ja itse toivon selviäväni ilman niitä, koska en ole masentunut kuitenkaan.

On kai normaaliakin, että ihminen aika ajoin palaa ajatuksissaan taaksepäin. Mutta vihaan sitä, että kun minä puran historiaani ja lapsuuttani, niin en voi uskoa, että Minussa asuvat ne ajatukset ihmisestä, joka on kokenut asioita, joista haluaisi vaieta iäksi

Nyt paluu arkeen, mutta toivon, että keskustelu jatkuu...

[Alueveli]

Onko semmoinen vinkkeli tullut esille että ne ahdistukset ja raivot tulisi antaa tulla esiin (pilleripuskuroinnin sijasta) jolloin eri ympäristössä ne on mahdollista ymmärtää terveellä tavalla ja ne laimentaa ja saada hallintaan

Terapian tarkoitus nimenomaan on saada ne ahdistukset ja raivot esiin ja käsiteltyä, etteivät ne patoutuisi mielen perukoille ja lopulta aiheuttaisi ihmisen henkisen romahtamisen paineiden kasvaessa liian suuriksi.

Lääkityksestä aloituksessa ei tainnut olla puhettakaan.

[tikaram]

Silloin kun nuorempana kävin terapiassa masennuksen vuoksi, jt-vanhempi ja hänen ystävänsä aina aika ajoin muistuttivat, ettei kannata puhua "Jehovan todistajien asioista" maailmalliselle terapeutille.

Niinpä kiertelin ja kaartelin, kun terapeutti yritti kysellä uskonnostani. Olisin varmasti päässyt vähemmällä, jos olisin vastannut suoraan, rasittavatko kokoukset minua ja tunnenko huonoa omaatuntoa siitä etten ole aktiivinen jäsen. Terapeutti osui noilla kysymyksillään asian ytimeen.

Että kiitos taas hyvistä ohjeista, Jehovan todistajat. Tuohan on ihan järkyttävän epäilyttävää (näin jälkeenpäin ajatellen), että erikseen kielletään puhumasta omasta uskonnostaan terapiassa.

Itse kävin terapiassa keskivaikean masennuksen takia vuonna 2005. Pari kuukautta siinä jaariteltiin, enkä tuonut esiin olevani Jehovan todistaja. Lopulta terapeutti onnistui kaivamaan totuuden esille. Tällöin luonnollisesti sanoin, ettei uskonto liity millään tavalla ongelmiini.

Jostain kumman syystä keskustelut kuitenkin liikkuivat jatkossa melkein pääasiallisesti jehovantodistajien ympärillä. Puoli vuotta myöhemmin terapiakäynnit voitiinkin jo lopettaa, koska vointini koheni huomattavan nopeasti, kun kissa saatiin nostettua pöydälle ja hengellisten ongelmien vyyhti pikkuhiljaa avautumaan.

Jehovantodistajuus aiheutti masennuksestani arviolta 75%.

Miten monesti käykään niin, että mitä tahansa ongelmaa "hoidetaan" vuosikaudet väärällä diagnoosilla. Sitten kun syy siihen löydetään, niin paraneminen alkaa heti. Oikeita syitä vaan ei halua edes itselleen myöntää. Näitä syitä voivat olla jehovantodistajuus tai huono parisuhde. Näin voin omalta kohdaltani myöntää jälkeenpäin.

Sen jälkeen (kun erosin puolisostani ja) seurakunnasta, paranin masennuksestani ja minusta tuli tasapainoisempi ihminen. Esivalvojan mukaan, silti jotain puuttui
On kulunut jo yli kolme vuotta, mutta mitään elämästäni ei ole puuttunut, niin kuin puuttui vielä todistaja-aikoinani.

Silti en tarkoita, että elämä olisi ongelmatonta, mutta sehän on varmaan kaikille selviö.

[Witless]

Käyn terapiassa parhaillaan. JT-lapsuutta olemme käsitelleet enemmän kuin mitään muuta aihetta, itse uskon että ilman sitä en olisi koskaan masennukseen sairastunutkaan.

Olen saanut terapeutilta moniakin uusia näkökulmia asiaan. Sattui hyvä ammattilainen kohdalle, koska on hyvin ymmärtänyt millaista jälkeä tämäntyyppinen kasvatus saa aikaan. Itse olen entistä selvemmin nähnyt miten omituisesta uskonnosta on kysymys. Terapia on ollut tähän asti myös raskas prosessi, mutta minulle ehdottomasti paras lääke toipumiseen.

[Viljo]

Mielenterveystoimistot sekä yksityisen sektorin palveluntarjoajat ovat näinollen aivan tukossa. Jonot ovat järkyttävät. Tästä kaikesta vaihtoehdoksi nousee yksityisesti tuotettu terapiapalvelu. Lääkärin lähetteellä yksityisellekin pääsee, kelakorvattuna, mutta vain jos olet alle 24-vuotias. Kelan systeemi on, että nuorten aikuisten ja nuorten psykoterapia on kelatuettua. Jos satut olemaan vanhempi, et saa mitään.

En tiedä tarkoititko 100% korvausta, mutta kyllä Kelalta saa osittaisen korvauksen tietyillä ehdoilla http://www.kela.fi/in/internet/suomi/su ... 04150015KM.

Läheinen ystäväni, jolla oli hoitosuhde YTHS:ssä, sai maksusitoumuksen täytettyään 26 vuotta tänä vuonna. Hän etsi sopivaa terapeuttia jonkin aikaa ja lopulta löysi henkilön, jonka kanssa tuntui heti synkkaavan ja uskaltavan kertoa avoimesti asioitaan. Nyt hän on käynyt siellä muutaman viikon 2 krt/vk.

[Witless]

En tiedä tarkoititko 100% korvausta, mutta kyllä Kelalta saa osittaisen korvauksen tietyillä ehdoilla http://www.kela.fi/in/internet/suomi/su ... 04150015KM.

Saa, jos saa. Itse en saanut tälle vuodelle mitään. Lausunnon antaneen psykiatrin mukaan kapulakielinen selitys oli höpöä ja todellinen syy todennäköisesti se, että kevään rahat oli jo jaettu. Uusi yritys tammikuussa.