Oiskohan kellään omakohtaista kokemusta tälläisesta oireyhtymästä? Haluaisin tietää, millaisia kokemuksia ihmisillä on ollut. Voit kirjoittaa myös inboxiinkin, jos tänne et jostain syystä halua.
Dissosiaatiohäiriöt ovat joukko mielenterveyden häiriöitä, jotka ovat seurausta vakavasta, usein pitkäaikaisesta lapsuusiän traumatisaatiosta. Niille on ominaista se, etteivät tunteet, ajatukset, aistimukset ja teot toimi yhteistyössä keskenään. Tämän seurauksena potilas saattaa olla muistamaton tekemisilleen, kokea vuorotellen itsensä tunnekylmäksi tai joutua ylivoimaisten tunteiden valtaan tai kokea selittämättömiä ruumiillisia oireita. Vakavissa dissosiaatiohäiriöissä potilaan identiteettikäsitys on häiriintynyt, ja hän voi jopa esiintyä useina eri henkilöinä (dissosiatiivinen identiteettihäiriö).
Joidenkin lähteiden mukaan myös ahdasmielinen uskonnollisuus altistaa häiriön kehittymiselle.
Alttius dissosiaation runsaaseen käyttöön on todettu perinnölliseksi. Toisinaan häiriöt ovat siirtyneet sukupolvelta toiselle traumatisoitujen vanhempien ”opettaessa” tiedostamattaan lapset käyttämään dissosiaatiota pääasiallisena puolustuskeinona.
Nimi on tuttu mutta en ole tarkemmin tutustunut. Voisi selittää koko kouluajan itsellä kestäneen patologisena valehteluna pitäneeni käyttäytymisen. Kaikillahan on jossain vaiheessa lapsuutta mielikuvitusystävä, mutta kun tuollaisia ystäviä alkaa olla aika porukka, joka kehittyy jokaista yksittäistä luonteenpiirrettä myöten.. Jossain vaiheessa huomaat olevasi pulassa valheiden verkossa ja, indeed, esiintyväsi eri ihmisinä. Kiitos tästä aloituksesta, tutkin asiaa tarkemmin vielä. Olen kyllä aina tiedostanut että tuo johtui sosiaalisen elämän tukahduttamisesta ja kaiken kieltämisestä, osin ainakin, mutta sen kummemmin en ole asiaa ajatellut. Olen vain häpeillyt edelleen tuota silloista valehtelua. Yksi asia jonka olen huomannut sekä itsessä että puolisossani (sama ankea JT-historia) on pakko-oireet. Itsellä niitä on ollut useampia, puolisollani vain muutama. Ovat lähes kadonneet sen jäkeen kun jätin kokoukset.
Aloitus on toki hyvä ja mielenkiintoinen, mutta toisin esille myös sen näkökulman, ettei kenenkään pitäisi lähteä liiaksi diagnosoimaan itseään (tai ketään toistakaan) noiden oireiden perusteella. Jokaisella ihmisellä on jonkinlaisia häiriöitä ja ne ovat oikeastaan osa evoluution muutosvirtaa. Etenkin silloin kun puhutaan psyykkisistä sairauksista vaaditaan oikeaa asiantuntemusta. Sitä ei nettiä selaamalla löydy, vaan se vaatii 12 vuotta kestävän koulutuksen ja sen päälle työkokomuksen. Silloin jos kokee kärsivänsä todellisista ja haitallisista mielen häiriöistä kannattaa siis varata aika asiantuntijalla. Netistä saa useimmat pönkitystä luulosairauksille jotka nekin tosin voivat tuntua ihan oikeilta oireilta. Lääkäreiden käsityksen mukaan sairauksien käsittely netissä on ylipäätään haitallista lääkärien työskentelylle. Kun ihminen on jo valmiiksi diagnosoinut itsensä (kenties nettikaverinsa avulla) on lääkärin myöhemmin vaikeaa korjata noita useinmiten vääriä luuloja.
Vieras kirjoitti:...Etenkin silloin kun puhutaan psyykkisistä sairauksista vaaditaan oikeaa asiantuntemusta..., etc.
Erinomaisen hyvä komentti. En tarkoita ainoastaan siteeraamaani, vaan koko kirjoitustasi. Melkoinen osa elämäntyöstäni on ollut oppia tunnistamaan mitä erilaisimpia ihmisen psyyken ongelmia ja pyrkiä ohjaamaan häntä asianmukaiseen hoitoon. Joittenkin persoonallisuushäiriöiden ja psyykkisten sairauksien kohdalla tämä on ollut vallan mahdotonta, kunes viranomaiset ovat joutuneet puuttumaan asiaan M1 lähetteellä.
Dissosiaatiohäiriö on ainoastaan yksi monien muiden joukossa. Ehkä näistä mielen häiriöistä ja sairauksita tulisi keskustella laajemminkin. Ainakin se on varmaa, etteivät lähiomaiset ole, riippumatta asiantuntemuksestaan, oikeita henkilöitä ratkaisemaan asiaa.
Vieras kirjoitti:Nimi on tuttu mutta en ole tarkemmin tutustunut. Voisi selittää koko kouluajan itsellä kestäneen patologisena valehteluna pitäneeni käyttäytymisen. ---. Jossain vaiheessa huomaat olevasi pulassa valheiden verkossa ja, indeed, esiintyväsi eri ihmisinä. --- Olen kyllä aina tiedostanut että tuo johtui sosiaalisen elämän tukahduttamisesta ja kaiken kieltämisestä, osin ainakin, mutta sen kummemmin en ole asiaa ajatellut. Olen vain häpeillyt edelleen tuota silloista valehtelua.
Tuota noin. Olen kärsinyt taipumuksesta "kertoa puolitotuuksia" parisuhteissani. Nyt heräsi itselläni epäilys, että se johtuu lapsuudestani jeppulana, jolloin piti luovia salaten joitakin tekojani valehtelun turvin. Ehkä siitä on jäänyt jonkinlainen kieroutunut "eloonjäämistaktiikka" joka ohjaa helpoimman väylän etsimiseen ongelmista.
Pyydän anteeksi kyseistä vikaani kaikilta ihmissuhteiltani, jotka mahdollisesti ovat kärsineet tuosta viastani. Olen yrittänyt päästä eroon tuosta. Anteeksi, vielä kerran.
"Meinasin sanoa että älä tule haudallenikaan. Mutta - tule silti."
Vieras kirjoitti:Nimi on tuttu mutta en ole tarkemmin tutustunut. Voisi selittää koko kouluajan itsellä kestäneen patologisena valehteluna pitäneeni käyttäytymisen. ---. Jossain vaiheessa huomaat olevasi pulassa valheiden verkossa ja, indeed, esiintyväsi eri ihmisinä. --- Olen kyllä aina tiedostanut että tuo johtui sosiaalisen elämän tukahduttamisesta ja kaiken kieltämisestä, osin ainakin, mutta sen kummemmin en ole asiaa ajatellut. Olen vain häpeillyt edelleen tuota silloista valehtelua.
Tuota noin. Olen kärsinyt taipumuksesta "kertoa puolitotuuksia" parisuhteissani. Nyt heräsi itselläni epäilys, että se johtuu lapsuudestani jeppulana, jolloin piti luovia salaten joitakin tekojani valehtelun turvin. Ehkä siitä on jäänyt jonkinlainen kieroutunut "eloonjäämistaktiikka" joka ohjaa helpoimman väylän etsimiseen ongelmista.
Pyydän anteeksi kyseistä vikaani kaikilta ihmissuhteiltani, jotka mahdollisesti ovat kärsineet tuosta viastani. Olen yrittänyt päästä eroon tuosta. Anteeksi, vielä kerran.
Asiaa puhutte. Tuollaisiakin oireita ilmenee täälläkin. Vaikka haluan puhua totta, saatan kuitenkin päästää valkoisia valheita, jotten pahoita toisen mieltä yms. Valehtelun turvin sain minäkin luovittua useamman vuoden vanhempieni majassa majaillessani.
Minä en todellisuudessa koe mielekkääksi absoluuttista rehellisyyttä, vaan käytän kyllä joskus jopa mielelläni noita valkoisia valheita. Ihmissuhdeasioissa ja etenkin vastakkaisen sukupuolen suhteen ne ovat jokus aivan pakollisia. Jos valkoisesta valheesta on etua itselleen, niin hyväksyn sen. Toisen tappioksi esitettävät valheet ovat taas sitten toinen asia.
Allekirjoitan myös tuon, että jt-lapsi oppii pakosta taitavaksi valehtelijaksi ja feikkaajaksi. Se on todellakin eloonjäämisstrategia. Hommaan kasvaa näppärästi sisään, kun tarkkailee ympärillään olevia aikuisia, ja huomaa että kuinka he elävät eri tavalla kuin opettavat. Se on tietysti ymmärrettävää, koska eihän kukaan voi elää vartiotornin sääntöjen ja odotusten mukaisesti. Lapsille kuitenkin kehittyy tuossa ympäristössä usein kieroutunut maailmankuva, jossa se miltä näyttää, on tärkeämpää, kuin se mitä on. Tuosta poissoppiminen on työlästä, ottaa aikansa, ja kaikenlaista kommellusta sattuu. Tärkeintä on mielestäni olla rehellinen itselleen, kun sen oppii niin onnistuu myös rehellisyys toisia kohtaan. Valkoiset valheet on sitten oma juttunsa, joita en liittäisi tähän:)
sinner74 kirjoitti:Hommaan kasvaa näppärästi sisään, kun tarkkailee ympärillään olevia aikuisia, ja huomaa että kuinka he elävät eri tavalla kuin opettavat. Se on tietysti ymmärrettävää, koska eihän kukaan voi elää vartiotornin sääntöjen ja odotusten mukaisesti. Lapsille kuitenkin kehittyy tuossa ympäristössä usein kieroutunut maailmankuva, jossa se miltä näyttää, on tärkeämpää, kuin se mitä on.
Ammattilainen oli sitä mieltä, että jatkuva aikuisten mielenliikkeiden seuraaminen on pahaksi lapsen mielen kehitykselle. Lapselle luonnottomilla pakoilla (kuten kokouksissa tuntikaupalla istuminen) viedään pois oma tahto. Sen jälkeen pitää tarkkailla aikuisia jotta voisi päätellä miten keskenkasvuisen Totuuden™ mallinuken käytännössä tulee toimia.
Ongelmallisimmaksi näkisin sen, että lapselle muodostuu kaksi (toivottavasti ei enempää!) todellisuutta, joita hän elää. Lapselle se, mitä vanhemmat puhuvat totena on totta ja myös se ulkopuolinen maailma on totta. Lapsikaan ei elä kuplassa, vaikka vanhemmat niin haluaisivatkin. Viimeistään koulussa realiteettien maailma hyppää silmille eikä lapsella ole työkaluja käsitellä tuota todellisuuksien ristiriitaa. Lapsi suojaa mieltään defensseillä, nimenomaan niillä alkeellisilla, kuten kieltämisellä, lohkomisella, projektiolla jne. ja selviytyy ristiriidasta joten kuten. Tilanne kuitenkin jatkuu samanlaisena vuodesta toiseen, ja kuinkas ollakaan, tämä varhaisiin, kehittymättömiin defensseihin turvautuminen jatkuu ja jatkuu ja jatkuu...
Turha sitä sitten on ihmetellä, miten jotkut aikuiset jt:t pystyvät pokkana kieltämään (esim. jopa aviorikoksen), projisoimaan omat heikkoutensa maailmallisten pahuudeksi, halkomaan kaiken mustavalkoiseksi ja turvautumaan kaikkivoipaisuuskuvitelmiin (kaikkitietävyysilluusio). Ettei lista jäisi puutteelliseksi aikuiset jt:t idealisoivat oman järjestönsä (ja jumalallistavat hallintoelimen) , kieltävät kaikkien muiden ihmisten hyvien tekojen arvon (varsinkin luopioiden hyvät teot), ajeeraavat eli purkavat ahdistuksensa toimintaan (jota vielä kehdataan mainostaa tervehenkisenä tapana selvitä milloin mistäkin terveys- ja ihmissuhdeongelmasta), kivettävät tunteensa, jos eivät osaa niitä muuten käsitellä, ja näiden defenssien kruununa autistisesti vetäytyvät mielikuvitusmaailmaan (paratiisi), kun normaalielämän haasteet tuntuvat ylivoimaisilta.
Kun tuohon on kasvanut, ei siitä ihan helposti opi pois.
Bunica kirjoitti:Viimeistään koulussa realiteettien maailma hyppää silmille eikä lapsella ole työkaluja käsitellä tuota todellisuuksien ristiriitaa.
Todella hyvän listauksen teit.
Lapsen hämmennys on myös ihan käytännön asioissa suuri kun hänet heitetään turvallisesta JT-kodista pahaan maailmaan. Henrik Pettersson kuvaa Jehåvasjäveln-kirjassa tilanteen, jossa ekaluokkalainen ei uskalla lähteä luokasta paloharjoitukseen, kun ei tiedä saako Jehovan todistaja tehdä niin. Kuulosti aivan tutulta. Toivottavasti kirja käännetään mahdollisimman pian.
Eihän se ole kumma, jos ei ekaluokkalainen tiedä, mitä jt saa tehdä ja mitä ei, kun se ei aikuisellekaan ole niin itsestään selvää.
Itseäni hävettää vieläkin niin että punastuttaa: sinä päivänä kun Estonia upposi, jouduin tilanteeseen, missä kaikki muut ihmiset - kymmeniä! - nousi seisomaan ja pitämään hiljaisen hetken. Minä en tiennyt voiko jt niin tehdä ja istuin kuin tatti paikallani. Olin sentään ollut vuosia ravarina ja kuvittelin olevani kypsä kristitty, jolla on Raamatulla valmennettu omatunto. Siitä huolimatta en osannut muuta kuin varoa tekemästä mitään, mikä voitaisiin tulkita osallistumiseksi vainajanpalvontaan. Hävettää!
Saattoihan siitä tietysti seurata jotakin hyvääkin. Kun hävetti tarpeeksi, rupesin miettimään, onko koko hommassa päätä tai häntää.
Kiitos Bunica, tarjosit oivalluksen, jota en ollut aiemmin ajatellutkaan. Jehovantodistajista suurin osa taitaa olla lapsesta saakka aivopestyjä. Heillä tuo käyttäytymismalli jatkuu hautaan asti, ellei "interventio" eli "luopumus" iske jossain vaiheessa väliin. Tuo myös ehkä selittää miksi omat vanhempani, jotka tulivat kehiin vasta aikuisena, ovat olleet vähemmän fanaattisia ja ehdottomia, kun lapsillaan ei (helvetillisen taistelun jälkeen) ole huvittanut hypätä vartiotornin tahtiin. Mikä on matkan varrella tarttunut, voidaan myös pudottaa matkan varrella pois.
No, onhan niitä päinvastaisiakin esimerkkejä, tuli vaan mieleen tuo omista vanhemmistani...
Minulla on asiantuntijan mukaan rakenteellinen dessosiaatiohäiriö, eli terapeuttini kanssa ollaan käsitelty asiaa. Dissosiaatiota kuvataan yleensä niin, että ihmisellä on oma arkipersoona, jonka kanssa yleensä elellään. Kipeiden kokemusten tai traumojen vuoksi ihmiselle kehittyy myös ns. emotionaalinen minä tai useampikin, koska kokemukset ovat niin kipeitä, että selvityäkseen ne täytyy työntää arkiminän tieltä pois. Pahimmillaan nämä eri persoonan osat eivät juuri kommunikoi keskenään. Silloin voi tulla esimerkiksi muistamattomuutta, kun eri persoonan osa on tehnyt jotain, mitä toinen ei tiedosta.
Omalla kohdallani tämä näkyy siten, että usein keskustelujen aikana "uppoan" jonnekin sisäiseen maailmaani. Minulla on myös muistikatkoksia joskus. Näen esimerkiksi, että minulla on vajaa lankakerä, mikä viittaisi siihen, että olen neulonut siitä langasta, mutta en muista neuloneeni ollenkaan. Joskus olen unohtanut että missä olen ja minne olen menossa. Arki kuitenkin sujuu yleensä ihan hyvin, kun se arkiminä sitä pyörittää ja muut puolet pysyvät taka-alalla.
Olen piirtänyt terapeutin kanssa paperille 6-osaisen persoonallisuuden. Tämä ei tarkoita sitä, että minulla olisi kuusi toisistaan tietämätöntä persoonaa. Tehtävänjakoa persoonien välillä on kuitenkin havaittavissa, ja joskus joku persoonallisuuden osa puhuu toisten puolesta.
Omat traumani ovat syntyneet vauva- ja lapsuusiässä koettujen hylkäämiskokemusten takia. En ole synnynnäinen jt, mutta voin uskoa, että Jehovan todistajuus aiheuttaa samaa.
Minulla on myös diagnosoitu skitsofrenia, joten joskus voi olla epäselvää, kummasta on kyse, vai molemmista.
