Katkeruus pitää hengissä? (Teemasta: "Mitä tilalle?&

[Pehmoluopio]

(Käytän sanaa "katkera", koska se on niin rakas Jehovan todistajille).

Luen kirjaa masennuksesta "Keskipäivän demoni" ja suosittelen sitä kaikille. Siinä sanotaan, ettei Neukkulan keskitysleireissä tehty itsemurhia koska oli jokin konkreettinen vihollinen mitä vihata, yhteiskuntajärjestelmä. Sitten kun leiriltä vapautui moni teki itsemurhan kun leirijärjestelmä oli kuitenkin pahoinpidellyt heidät psyykkisesti siihen kuntoon.

Jehovan todistajilla on selkeä viholliskuva: Saatanan maailma demoneineen, me katkerat luopiot, Suuri Babylon. Ne pelkäävät, että heidän elämänsä hajoaa palasiksi, elleivät he olisi kitkeränkatkeria asiasta kuin asiasta. Vanhat komukat ovat samanlaisia, vaikka komukoiden lehtiä on informatiivista lukea, sävy on aina katkera ja kriittinen. Samanlainen sävy on EU:n vastustajien lehdissä.

Nyt siis pääsen tähän! Eli me katkerat luopiot! Jehovan todistajat luonnollisesti ajattelevat, että meidän elämämme luhistuu jos me emme vastusta heitä. Miksi vaihtaa maailmaa, Saatanaa ja demoneita kohtaan tunnettu katkeruus ja paha henki Jehovan todistajia kohtaan tunnettavaan katkeruuteen ja pahaan henkeen? Ei miksikään paitsi että tällä puolen on kivempi viettää kesän piirikonventtia ja asukin on vapaampi.

Minulle radikaali oivallus on ollut se, ettei elämä pyöri jonkin asian vastustamisen ympärillä.

Tässä vaiheessa tulee usein itsemurha.

Minulle taas tuli kasvukriisi johon liittyi itsetuhon ajatuksia. On yllättävää, selviän kaikesta, menee ensi kertaa elämässäni tosi hyvin ja minä vain mietin itseni tappamista.

Tätä Jehovat pelkäävät. Eikä suotta.

[Vieras]

"On yllättävää, selviän kaikesta, menee ensi kertaa elämässäni tosi hyvin ja minä vain mietin itseni tappamista."

Ehkä joissakin meissä poislähteneissä on edelleen sisällä joku pieni lapsi, joka kuitenkin, kaikesta huolimatta haluaa ja tahtoo selittää elämän ja maailmankaikkeuden siten kuin JT-uskonto sen opettaa ja tavallaan tahtoo, että meille käy huonosti kun niin on opetettu. Silloinhan se olisi kuin "todistettu totuus".

Kun elämä ei menekään pikkutarkasti niiden sääntöjen mukaan kuin olemme oppineet...

(tässä kohtaa tulee pakosti mieleen esimerkkinä eräs kesän konventin puhe, jossa puhuja kiinnitti huomion siihen voiko kristitty ottaa vastaan ostosten yhetydessä annetun arpalipukkeen, jota sinällään ei erikseen osteta kuten ässä-arpa tai vastaava. (ässä ym. arvathan on kielletty) Sitten hän kävi läpi eri vaihtoehdot, jonka mukaan kristitty raamatulla valmennetun omantunnon avulla voi tai ei oi ottaa sitä arpaa. Lopputulos tässä kohtaa oli, että omantunnon asia, ei pidä puuttua toisen valintaan)

... niin siitä saattaa olla seurauksena ylenmääräinen arvottomuuden tunne ja jopa nurinkurinen syyllisyys siitä, kun minulle ei käynytkään huonosti niin kuin olin oppinut. Vastuukin omasta itsestä voi alkaa pelottaa ja hassua kyllä juuri silloin kun menee hyvin. On tavallaan kuin "pettänyt" menneisyytensä, uhmannut, eikä saanutkaan rangaistusta, sitten tulee syyllisyys. Eino Leino kirjoittaa:
Jos kestät sä onnen aikasi uuden kuin kestit sä tuskan ja onnettomuuden.

Minua on auttanut, kun olen lukenut ihan kaiken mitä olen syyllisyysdetä käsiini saanut ja sitä kautta olen alkanut, kylläkin siis vasta alkanut, hahmottamaan mikä on oikeaa syyllisyysttä ja mikä tavallaan ikään kuin taikauskoista minääni puhuttelevaa kummitustarinaa. On myös oikein ja totta, että Sinulle ja minulle käy tässä elämässä hyvin. Tässä kohtaa oletan jopa todennäköisyys matematiikan olevan puolellemme; Aina ei voi mennä huonosti. Olen myös alkanut opetella sellaista näkökulmaa ettei hyvin menee kausina tarvitse pelätä ja odottaa milloin tämä loppuu vaan kun kaudet menee sen matematiikan mukaan sykleissä niin hyvä kausi auttaa selviämään pahoista ajoista ja antaa voimia odottaa sitä uutta hyvää. Tämä on ihan vallankumouksellista minulle!