Äiti loukkaantui niin, että hiipui pois vaikka meille hyvin läheinen sisar, jota voimme sanoa vaikka Kirsiksi yritti pinnistää, voihkia ja houkutella.
Kuinka tähän jouduttiin?
Elettiin 70-luvun puoliväliä (eli se 1975 maailmanloppu oli huomaamattamme tullut ja mennyt) kun naapurimme Kaukaset (salanimi) ja etenkin rouva alkoi pihalla todistaa äidilleni. Olin itse noin 13, ja ihastuin tietysti heti siihen paratiisi-tarinaan. Voisiko se olla totta? Voisiko tulla jotain näin ihanaa?
Uskonto oli aina ollut 'mun juttu' vaikka meidän perheessä ei mitään uskontoa harjoitettu, mitä nyt oli kerrottu että 'kuolleet menee taivaaseen' ja ei siitä sen enempää. Nuorempana olin käynyt mummolan lähellä pidettävässä ev.lut. pyhäkoulua, vaikka kukaan kavereistani ei sinne kanssani lähtenyt koska se oli niin 'tylsää', ja rukoilin aina Jumalaa, joka tuntui lämpöisen läheiseltä. Tämä 'tietoisuus' oli tärkeää siksikin, että kotimme oli tasapainoton. Isä oli väkivaltainen, pääosin sanallisesti, mutta myös fyysisesti.
Tämä kodin 'salailun', pelon ja syyllisyyden ilmapiiri loi täydellisen muotin, johon VT-seuran opit upposivat kuin mittatilaustyönä:
Minullehan oli lapsesta lähtien itsestään selvää että minua ahdisti jatkuvasti, koska se oli oman väärän ajattelutavan syy (näin äiti kertoi), että 'epämiellyttävät asiat 'pitää unohtaa' eikä niihin tule puuttua kriititisesti koska silloin 'tapahtuu pahaa'. Ymmärsin myös että omalla käytökselläni provosoin isän väkivaltaisuutta, joten tiesin olevani syyllinen. Myös kaikki mielipiteeni olivat vääriä, koska 'olin arvostelukyvytön idiootti'.
Näillä eväillä siis lähdin kokouksiin äidin mukana. Aloin myös tutkia sisar Kirsin kanssa kirjoja, eri aikaan kuin äiti, koska olin jo teini-iässä, ja halusin 'vapautta ja itsenäisyyttä' myös ajattelun suhteen.
Ensimmäinen 'kolaus' tulikin siitä, että tämä sisar (jota kutsuin kakkosäidiksi, koska meistä tuli niin läheiset) suuttui minulle kun kerroin että en voi kunnioittaa isää. Hän mitätöi kokemukseni, ja vaati että minun ON kunnioitettava isää TAI jehovakin vihaa minua.
Niinpä iltarukouksessa puristelin käsiäni rystyset valkeina ja kireitten hampaitten lävitse valehtelin jehovalle toivoen että hän ei huomaisi mitään. Lämmin Jumalakuvani oli aivan huomaamatta muuttunut etäiseksi ja vihamieliseksi lainlaatijaksi, joka oli valmis 'tappamaan ne jotka eivät hänen tahtoansa tee'. Osaatteko arvata miksiköhän koin myös ajoittain syvää vihaa jehovaa kohtaan, katkeruutta, jota vaivoin pidättelin rukoillessani.
Seuraavaksi oli koulukiusausta. Ei pelkästään 'jehovalaisuuden' takia, vaan muutenkin. Kotona isä raivosi ja uhkasi tappaa ja valtakunnansalilla jehova jakoi samaa linjaa. Aloin ahdistua niin että mielenterveys horjui. Tässä vaiheessa kuulin ensi kertaa, että vaikeat olosuhteeni eivät minua masenna, vaan DEMONIT. Kirsi oli hyvin huolissaan siitä mitä kirjoja luin, musiikista sekä maailmallisista kavereista, joista hän käski pysyä kaukana.
Hän kertoi lahjoista joiden kautta demonit pääsivät ihmiseen ja varoitti vastaanottamasta esim. käytettyjä vaatteita, koska niitä oli saattanut okkultisti pitää päällä.
Halusin ilman muuta edistyä ja päästä eteenpäin tutkistelussa, koska olin ikävässä välimaastossa; en todistaja, mutta en maailmallinenkaan. Kirsi kielsi minua juttelemasta seurakunnan nuorten kanssa koska minussa oli niin paljon 'hengellisesti vahingoittavaa ja turmelevaa vaikutusta'. Nielin tämän loukkaantumatta. Iltaisin haaveilin todistajaystävistä ja ajattelin, että kaikki aikanaan...
Mutta eipäs näin käynytkään. Edistyminen jumitti pahasti koska olin 'kapinallinen' ja 'saatanan hengen vaikutuksessa'. Parikymppisenä olin jo liukumassa ulos koko systeemistä, silloin kun äiti oli menossa kasteelle. Hän oli edistynyt ja alkanut etääntyä minusta. Noihin aikoihin menin avioon, ja toin maailmallisen mieheni mukaan kokouksiin ja tutkisteluihin. Äiti irtosi kun kaste evättiin, ja hiipui vaivattomasti ulos koko järjestöstä. Nyt minä 'kapinallinen' yritin pinnistää todistajuuteen vilpittömin mielin, koska uskoin sen olevan paras siunaus avioliitolleni.
Mieheni oli suhteen aikana pikkuhiljaa muuttunut aina vain väkivaltaisemmaksi. En ollut kiinnittänyt huomiota asiaan. Mikään hälytykello ei kilahtanut kun tukasta revittin ja viskottiin päin seiniä; tätähän olin kokenut lapsesta asti. Tuttua. Vasta ensiapukeskukseen jouduttuani alkoi tuntua että 'hei', nyt tämä on jo kohtuutonta. Päätin että miehen kanssa on puhuttuva vakavasti, mutta todistajat ehtivät ensin:
Sisar Kirsi ilmaisi kantansa eräässä tutkistelussa meille selvästi: Minä aiheutan mieheni väkivallan koska 'haastan' häntä enkä ole tarpeeksi alamainen. Viikkotutkistelussa lauma sisaria hyökkäsi minua vastaan yhtenä rintamana ja huusivat että 'sinulla on sota jehovaa vastaan' ja 'olet saatanan riivaama' ja muuta mukavaa kun kärsin masennuksesta. Veljet vain seisoivat tuijotellen eivätkä puuttuneet sättimiseen millään tavalla.
Nyt minä loukkaannuin ja irtosin. Uskoin että heillä on totuus, mutta en vaan kestänyt sitä enää.
Mutta mieshän se alkoikin oikein porskuttaa; kävi salilla säännöllisesti, sai sulkia hattuunsa, ja kotiin ullessaan hyökkäsi kimppuuni naamaan sylkien ja hysteerisesti huutaen:'Sinussa on saatanan henki' Ja 'läpsis läiskis' VT-seuran luvalla! Olivat katsos kaikki mieheni puolella, jota minä tyrannisoin niin hirveästi kapinallisella asenteellani.
Pian seurasi jälleen ensiapukeskus, jossa kursittiin silmakulmaa kasaan. Lääkärit sanoivat että oli ihme, että näkökyky oli säilynyt käsittelyn jäljiltä. Silloin havahduin.
Hain eropaperit ja mies allekirjoitti. Soitin Kirsille viimeistä kertaa, jotta olisin saanut edes vähän ymmärrystä, edes sympatiaa osakseni (kun en ollut enää salillakaan käynyt), sillä yhä luotin häneen, entiseen kakkosäitiini.
Kun kerroin, että on pakko ottaa ero koska mies voi minut pysyvästi vammauttaa, jopa tappaa holtittomassa raivossaan. Kirsi vastasi järjestön robottiäänellä (joka oli kylmempi kuin pankkiautomaatin 'kiitos käynnistä') että parempi sinun on silmäpuolena mennä Jumalan valtakuntaan, mutta jos otat eron, rikot jehovaa vastaan loputtoman anteeksiantamattomasti. Huusin että olen ihminen, enkä voi kestää hakkaamista, mutta täysin tunteettomasti Kirsi toivotti minut iankaikkiseen 'poiskarsimiseen', koska olin nyt täysin menetetty tapaus.
Jouduin hysteeriseen tilaan. Päätin tappaa itseni ja otin kännit. Sanoin jehovalle 'uskon että järjestössä on totuus mutta mä en jaksa sua enää, anteeksi vaan' ja kiipesin parvekkeen kaiteen yli.
Jostain syystä en hypännyt.
Tänä päivänä, kun vuosia noista tapauksista on mennyt, olen palannut takaisin kirkkoon. En tehnyt tätä ratkaisua evankelistojen takia (kieltäydyin kuuntelemasta mitään julistusta ettei taas vedetä höplästä) enkä herätyskokouksessa yms. Aloin vain itse tutkia Raamattua tieteellisempien selitysteoksien avulla, rukoilla Jeesusta ja miettiä yksin kotona. Tähän meni vuosia, pikkuhiljaa uskalsin kirkkoon (kun pelkäsin että taas innostu 'hihhuliksi') ja samalla tiellä olen yhä. Mutta ainakin olen vapaa, ja saanut ihan itse tehdä johtopäätökseni, ja kas kummaa, Jumala on taas läheinen ja lämmin, eikä tarvitse hampaat irvessä ja rystyset valkeina valehdella hänen edessään.
'...JA TOTUUS ON TEKEVÄ TEIDÄT VAPAAKSI'
Kauan siihen meni mutta vihdoinkin tämä on kohdallani TOTTA! Olen totisesti VAPAA soutelemaan ja huopaamaan elämän merellä, enkä kidu enää orjankahleissa VT-seuran tuomiokaleerissa!
Halauksia teille kaikille, ja Jumalan siunausta.
Ihmissuhteilla kiristäminen on tehokas keino pitää ihmiset järjestössä mukana. Yhä harvemmalla enää onkaan muita syitä roikkua tuossa lafkassa.
