Kun olin sitten jonkun vuoden jo tutkinut, minulta alettiin odottamaan enemmän. Painostajat ( siis nämä jotka tutkivat kanssani ) yrittivät pakottaa minut lavalle puhekaveriksi. Minun oli kuulemma edistyttävä koska harmagedon oli ihan ovella. Olin aivan paniikissa ja sanoin että eihän mun ole pakko.. olin niin ujo ja arka muutenkin, koulussakin esiintymiset olivat yhtä helvettiä jotka saivat aikaan paniikin ja ahdistuksen. Vetosin siihen että en pysty esiintymään ihmisten edessä. Noh, vastaus oli tuomitseva.. minua vertailtiin seurakunnan muihin "reippaisiin" lapsiin ja että en tule koskaan edistymään totuudessa jos junnaan paikoillani. En kuitenkaan mennyt puhekaveriksi ja aloin ihan toden teolla pelkäämään että että tulen kuolemaan harmagedonissa. Enhän ollut tarpeeksi hyvä ja edistynyt Jehovan silmissä..lisäksi se että vihasin kokouksissa käymistä, tutkistelua ja kaikkea mikä liittyi todistajuuteen, sai aikaan minulle kamalia syyllisyydentuntoja. Enhän voinut ajatuksilleni mitään. Ajattelin että minussa on todellakin jotain vikaa kun en pitänyt Totuudesta, olihan se kuitenkin Totuus. Sillloin vielä uskoin niin. Joka öiset painajaiset demoneista ja maailmanlopusta saivat minut aivan äärettömän ahdistuneeksi. Tarkkailin joka ilta taivaanrantaa, ja jos sielä jotain eriskummallista lapsen silmiin näkyi ( oudon värinen taivas yms. ) niin paniikki iski että nytkö se tulee.. kaikki ne hirveät kuvat mitä oli kirjoissa ihmisten tuhoutumisesta syöpyi mieleen, ne oli äärimmäsisen ahdistavia ja pelottavia. Pienelle lapselle aivan liikaa..
Kärsin todistajuudesta myös koulussa ala-asteella. Minulla oli kavereita ja oppilaiden taholta minua ei juurikaan kiusattu, muutamia jee jee jehova- huutoja lukuunottamatta. Sen sijaan olin meidän luokanopettajan silmätikkuna kaksi vuotta viidennellä ja kuudennella luokalla. Hänellä oli tapana nöyryyttää minua muiden edessä monin eri tavoin. Esimerkiksi musiikin tunneilla piti laulaa pääasiassa uskonnollisia kappaleita joihin en voinut tietenkään osallistua. Opettaja pimputti pianoa jeesuspiisien tahtiin ja katto mua rilliensä alta pistävästi kun en laulanut, ja huusi sitten vihaisena LAULA!! Sanoin vain itku kurkussa että en voi.. ja hän tiesi etten voi. Hän vain vihasi todistajia niin paljon että purki vihansa viattomaan lapseen joka ei ole voinut uskontoaan valita. Uskontotunneilla se lukitsi mut pimeään tunkkaseen varastoon lukemaan jotain kirjaa. Tunsin olevani elukkaakin alempi.. se mies oli ja ON ( elää vieläki ) hirviö, enkä voi koskaan antaa anteeksi sen äijän aiheuttamia traumoja mitä se aiheutti kahden vuoden ajan..
Koulusta kun tulin kotiin useimmiten itkien, niin sielä sitten odottikin painostajat ( tutkistelijat ) aina tiistaisin. Ahdistus vain kasvoi.. kärsin todistajuudesta ihan tarpeeksi jo koulussa. Sitten en saanut olla kotonakaan rauhassa, en ollut sielläkään hyvä ihminen enkä kelvannut Jehovalle. Tuntui että en kelpaa kenellekään. Minulle annettiin ankaria läksyjä painostajien toimesta, milloin piti osata ulkoa joku rämpsy raamatusta ja milloin järjestyksessä raamatunpaikat ensimmäisestä Mooseksenkirjasta ilmestyskirjaan asti. Kaikki piti osata ulkoa seuraavaan kertaan mennessä tai muuten olisin huono ihminen. Jos en aina ollut salilla ( joskus jäin kotia kun äiti antoi periksi kun itkin ja huusin niin kamalasti ) niin seuraavalla kerralla minulle ilkeiltiin: "oliko sulla taas tiistai/torstaitauti?"
Muistaakseni tuossa kahdentoista ikävuoden paikkeilla aloin tosissani kapinoimaan ja karkasin kotoa aina kun tutkistelijat tuli. Äiti alkoi ihmettelemään ja epäilemään että jossain nyt mättää. Kerroin äitille ja äiti onneksi uskoi, mutta ei saanut sanotuksi tutkistelijoille mitään. Liian nöyrä ja liian kiltti ihminen kun on.. Kerran en kerinnyt karkaaman kun painostajat tuli, joten änkesin itteni saunan lauteitten alle nurkkaan erittäin pieneen tilaan piiloon
Olin siellä ahtaasa nurkassa sen takia että jos joku älyäisikin kurkata lauteitten alle niin ei minua sieltä näkisi Siellä sitten odoteltiin kolmatta tuntia, tutkistelijat nimittäin jäivät kylään 
Aikansa ne kävi joka viikko kurkkimassa josko olisin paikalla, mutta antoivat sitten periksi lopulta kun meitsi oli aina häipänny..En enää lähtenyt kokouksiinkaan vaan karkasin myös kokousiltoina. Sunnuntaiaamuisin toivoin mielessäni että isä ja äiti nukkuis pommiin ettei tarttis lähtiä.. on muutaman kerran tullu piilotettua auton avaimet ja laitettua niien herätyskello pois päältä jotta välttyisi kokoukselta
teini-ikäsenä sain kuulla aika rajuja kommentteja todistajilta.. "et sää tuolla kauneudellas tee mitään mullan alla".. " sää hakkaat nauloja omaan arkkuus tyttö hyvä".. " jne. En vastannut mitään. Olinhan ja kauan aikaa sitten oivaltanut että ei tämä välttämättä sittenkään ole totuus, aivan sama miten uhkailevat. Ennen kaikkea tuo tuomitseminen sai minut vielä varmemmaksi siitä että mitään "Totuutta" ei ole. Ihmiset joidenka seurassa oli jatkuvasti paha olla, ei voineet olla "Totuudessa", ja jos se sitten olisi ollut totuus, niin en halunnut olla siinä mukana. Niin ankaraa Jumalaa en halunnut palvella, ja jos Jumala jotain kicksejä minun tappamisestani saisi, niin siitä vaan sitten:roll:
Isä lähti jossain vaiheessa järjestöstä lätkimään, oltuaan toimettomana ensin kymmenen vuotta. Samoihin aikoihin äitille ja isälle tuli avioero. Se karttaminen mitä hän on saanut oskaseen on jotain aivan käsittämätöntä
Jopa hänen omassa kotonaan hän on ollut kuin ilmaa vaikka hän yritti tervehtiä ja olla ystävällinen, kun todistajat kävivät veljeäni tervehtimässä. Itse olisin isän asemassa paiskanut mokomat ulos omasta kodistani, mutta isä hillitsi itsensä ja lähti itse pois. Mieletön itsehillintä, ei provosoitunut heidän käytöksestään Äiti on vieläkin jehovantodistaja ja osa sukulaisistani. Äitilleni en ole niinkään katkera kuin muille todistajille. Äiti on ymmärtänyt ja uskonut minua kun olen näistä tuntemuksistani puhunut. Mutta edelleen elättelee toivoa että minusta ja veljistäni joskus tulisi todistajia. Jaksaa tuputtaa kirjallisuutta ja paasaa Jehovasta. Mutta siihen on jo niin tottunut ja puheenaihetta vaihtamalla pääsee aika helpolla.
Onneksi en kasteelle asti koskaan mennyt vaikka kovasti siihen painostettiin. Ajattelen näitä asioita vieläkin melkein päivittäin. Kai mulla jonkinlainen trauma on.. ja katkeruus järjestöä kohtaan. Se pilasi lapsuuteni. Aina joutu olemaan erilainen, ei saanut osallistua mihinkään juhliin vaikka olis halunnu. Joulunakin tein salaa paketteja itselleni. Käärin lahjapaperiin kirjoja ja muuta tavaraa ja ihailin niitä kuvitellen että ne on lahjoja muilta minulle. Minulla oli lapsena erittäin vilkas mielikuvitus ( ja on edelleen ) ja sen avulla jaksoin pakertaa eteenpäin. Lapsena jo päätin että sitten aikuisena minäkin laitan valoja ja koristeita ikkunaan kun ne piristää mieltä synkkinä talvi-iltoina. Ja niin olen tehnyt
Tästä tuli melkonen sepustus mutta helpottaa kun saa jakaa mietteitä muiden kohtalotovereiden kanssa..
Miten ihmisten täytyykään olla sokeita kohdellakseen toista noin. Vaikka uhreja hekin ovat. Kertomuksesi kosketti.