Mievaan kirjoitti:Vaitiolo? siis mikä?
EI sellasta tunneta, ei ainaskaan omasta kokemuksesta. En tiedä veljien juttelusta, mutta sisaret kyllä juorua, ja pahimmassa tapauksessa porukka rupee karttamaan, vaikka juuri sillon tarvii eniten tukea ja ystäviä ympärille. Sisarilla on myös tapana vähän väritellä stooria ja muutaman mutkan kautta stoori on muuttunut hyvin paljon.
Ajattelinpa ensin, etten osallistu tähän keskusteluun laisinkaan, koska asia on itselleni edelleen jokseenkin kipeä. Sairastuin masennukseen joskus 90-luvun alkupuolella, jolloin olin vielä henkeen ja vereen Jehovan todistaja ja mieheni kuului silloin seurakunnan vanhimmistoon. Vaikka olin/olen alan ammattilaisia, jouduin hakemaan apua pitkään ja monista eri lähteistä: kokeilin mm. vyöhyketerapiaa, hormoonihoitoa ja tietenkin myös perinteistä koululääketiedettä. En jaksanut hyvin töissä, en kotona, en seurakunnassa. Keneltäkään en koenut saavani minkäänlaista tukea saatikka apua. Ei silloin kukaan sisarista kysynyt, kuinka voisi auttaa minua. Toisinaan mietin, missä on se keskinäinen rakkaus, josta meidät pitäisi tuntea Jeesuksen seuraajiksi. Miehestäni ei ollut ymmärtäjäksi: makasin vuositolkulla töideni jälkeen parisänkymme omalla puolella ("äitini kohdussa"). Yhtään ainoaa kertaa mieheni ei tullut edes makuuhuoneemme ovelle kysymään, miten jaksan. Ainut ohje, minkä hän kai oli mielessään kokenut vaimoihmisten pahantuulisuuteen yms. tepsivän, oli se, että vaimoille pitää ostaa kukkia (joskus kukkakimpun saatuani tokaisin ilkikurissani raamatun sanoin, että armoa minä vaadin, enkä uhria).
Mutta ne seuran antamat ohjeet masentuneen ihmisen hoitoon tai auttamiseksi oli yhtä tyhjän kanssa: osallistu Herran työhön yhä enempi, rukoile, tutki enemmän raamattua (=seuran kirjallisuutta) ja blaa-blaa-blaa ja laa-laa-maa. Kenties suurimmaksi painolastiksi koin seuran asettamat vaatimukset "kunnon" Jehovan todistajille. Koin olevani henkisessä ja loputtomassa vankilassa, mistä en tiennyt poispääsytietä.
Minun ei olisi saanut mieheni mukaan edes kokeilla masennuslääkkeitä, ei terapiaa (huomioonottamatta lapsuuteni traumoista) tms.Kaikkeen olisi pitänyt riittää uskonto. Eräskin seurakunnan vanhin sanoi miehestäni, että hän on vanhurskas mies ja minun täytyy ymmärtää hänen vaikeaa lapsuuttaan. Ei kukaan edes kyseenalaistanut, josko minullakin olisi voinut olla vaikea lapsuus. Tuntui kuin vaimojen pitäisi lopuuttomiin asti ymmärtää miestään etenkin, jos hän kuuluu vanhimmistoon.
Tätä kirjoitelmaani kun nyt luen, voin jonkun mielestä vaikuttaa katkeralta, mutta en sitä ole. Suurenmoisen helpotuksen tunsin/tunnen, kun minut erotettiin seurakunnasta (oli harkittu teko). Koen elämäni olevan mallillaan.
Haluan näin pääpiirteissään tuoda noin 20-vuotisen "urani" masennuksesta kärsineenä, että se olisi kenties jollekin toiselle avuksi tai jopa rohkaisuksi. By the way: minulle löytyi eri masennuslääkkeiden kokeilujen jälkeen vasta seitsemäs lääke, joka tehosi.
