Lahkon jälkeinen yksinäisyys

[djsm]

Olen ollut JT 2/3 elämästäni JT, ex-JT viimeisen 1/3. Ollessani JT olin vähemmän yksin, mutta enemmän yksinäinen. Nyt olen enemmän yksin, mutta vähemmän yksinäinen. Jossain siinä välissä oli muutaman vuoden kiirastuli, kaikki läheisinä pitämäni ystävät (ja osa perhepiiristä) jäivät lahkoon, uusia ihmissuhteita muodostui vähitellen. Vajavaisia ihmissuhdetaidot taitavat olla edelleenkin. Oikeastaan koko ystävyyden käsite on JT-aikojen jälkeen pitänyt mieltää uudelleen, kas kun JT:t määrittelevät ystävyyden (ja tunteet) niiden ilmenemismuotojen kautta ja JT-aikana ystävyydellä oli myös kummallisia ehtoja, jotka ulottuivat kauas keskinäisen kanssakäymisen ulkopuolelle - jotain omituista (yhteis)omistushalua. Puolisen tusinaa sellaista JT-kaveria on, jotka oikeasti haluaisin vielä tavata, laajassa ikähaarukassa. Kymmenittäin on sitten niitä, joista olisi vain kiva tietää mitä heille kuuluu. Ei kuitenkaan niin kiva, että menisin salille katsomaan.

[Ilkkala]

Olen siis tosi yksinäinen ollut sen jälkeen kun en ole kokouksissa käynyt. Kaikki normaalit sukulaiseni, jopa oma perheeni karttaa minua ilmeisesti tämän jehoviin sekaantumiseni takia. Onhan se kiva jos joku käy edes parin kuukauden välein, joka tietenkin on aina pikkuveljeni. Pienessä kämpässäni vietän kaiken vapaa-aikani omien itsenäisten harrastuksieni parissa. Työkaverit on aika v-mäisiä, mutta onneksi ei tartte käyttää enää sanaa v-tutus heinäkuun alusta kun muutan kotiin isäni seuraksi. Kesä menee lähinnä raksalla kotona, ja markkien siivoamises, ja ehkä sen jälkeen jäänkin korpeen. Isäni ainakin ymmärtää minua erittäin hyvin, enkä kyllä enää oikein jaksakaan yrittää elämänlaatuani parantaa. Kaljaa pitää saada joka päivä, kunnes polvet pettävät alta (ellen sitten ala lihomaan).

Jehovan todistajat veivät multa uskon ihmisiin lopullisesti. On kuitenkin tärkeintä, että yrittää saada edes jotain hyvää aikaan niin kauan kuin voi. Erittäin kriittiset elämäntilanteet saavat ihmisen lopulta luopumaan, vaikka monet eivät anna periksi viimetipassakaan. Väsymys saattaa olla hirveä, ja itsetuhoiset ajatukset erittäin voimakkaita. Tämä masennus syö ihmistä niin kuin syöpä, joten mietiskelyn varaan voi jättää ainoastaan sen, että miten tästä eteenpäin... Näiden ajatusten kehittäminen on ERITTÄIN vaikeaa silloin kun jää totaalisesti yksin.

[Ninni]

Olen ollut erotettuna jo 25vuotta - siis todella kauan. Viime vuoteen saakka ajattelin aika ajoin isääni ja veljiäni, jotka kaikki ovat yhä lahkossa. He eivät pidä mitään yhteyttä.
Meillä oli aikoinaan TODELLA kiinteä ja lämmin suhde veljieni kanssa ja usein vietimme aikaa yhdessä, minä heidän ainoana sisarenaan ja veljet perheineen ja isäni. Äitini kuoli syöpään jo 1982 ollessani 14v.

Näitä aikoja joskus muistelen lämmöllä ja sitä perheen tuomaa yhdessäoloa kaipasin parikymmentä vuotta.
Yhä vielä muistan niitä ikäisiäni sisaria, joiden kanssa vietimme lapsuuden ja nuoruuden yhdessä. Sen muistan, etten varsinaisesti kaivannut eron jälkeen heistä oikeastaan ketään erityisemmin ja sen aikainen paras tyttöystäväni myöhemmin liittyi meidän pakanallisten seuraan ja hänen kanssa olemme edelleen ystävät.

Tapasin eron aikana silloisen mieheni, jonka myötä sain paljon uusia ystäviä hänen laajasta suvustaan ja suuresta ystäväpiiristään. Avioeron jälkeen 13v. sitten olen kokenut elämäni pahimmat yksinäiset hetket ja vuodattanut tynnyreittäin kyyneliä. Eromme vei mennessään KAIKKI ystävät ja miehen suvun. Silloin tuntui, että tallaan tätä maailmaa kahden, pienen poikani kanssa. Se oli henkisesti tosi rankkaa aikaa.

Viime vuonna pääsin ajatuksissani lopullisesti eroon isästäni ja veljistäni. Minulla oli vihdoinkin tilaisuus sanoa päin naamaa mitä heistä ja lahkosta ajattelin. Se puhdisti mieltäni ja auttoi paljon.

Siitä huolimatta joskus esim. joulun aikaan mietin millaista olisi viettää aikaa isommalla perheellä. Joskus tulee haikea olo, vaikken heitä enää kaipaakkaan.

[Ilkkala]

Olen ajatellut palaamista tutkimisen pariin yhä uudelleen ja uudelleen. Mikään muu ei auta voittamaan yksinäisyyttä kuin uskonnon parissa eläminen. Paitsi tästä lähtien olen joka kokouksessa humalassa.

[Jaakob]

Mä olen monesti miettinyt miltä tuntuisi palata seurakuntaan, "ystävien" pariin. Hyvältä varmaan, ainakin aluksi. Veikkaan silti ettei menisi kovinkaan pitkään ennen kuin sama ahdistus iskisi mikä aina ennenkin iski, kun piti seurata sitä näyttelemistä.

[Vieras]

Se on mielenkiintoista se *draama* mitä konvasssakin voi vaiks seurata. Ja yleensä seurakunnissa. Se on yhden kahjon uskonnon omasta mielestä täydellistä jumalan opastusta jat tukea jne ja sillä selvä. Itse olen eläny 23 vuotta meikkuperheessä ja vain näen kaiken onnettomuuden mut minkä sille mahdan että perheensä takia pakko säilyttää tämä tilanne. Ja hei, kyllähän se oikeesti on jännää seurata seuran juttuja, siinä on viihdettä kerrakseen. Olen veli 23v ja seurustelen melkein samanikäsen sisaren kanssa. Ja hyvin menee, ei pelätä (eikä ajatellakaan mitään). Terkkuja samanosaisille..

[Vieras]

Olen muuten entinen 'Istuva Härkä' joka aikoinaan mokasi kun halusi jotain asetuksissaa muuttaa (email) ja sitten ei koko rek.nimeensä päässyt enää koskaaan kii (kaiketi *yleisluonteista* ongelmaa rekisteröimisjuttujen ym. kans.) . Haluaisin rekisteröityä uudestaan mutta en tiä millä nimellä. Kuitenkin, aikoinaan kirjotin tänne paljon, ja haluisin edelleen, tuntuu että asiat menee ihan vonksilleen Seurassam mutta en vaan pysy perässä muutosten kanssa joten tekis mieli tuntea kuuluvans paremmin osansa tähän yhteisöön. No mutta seuraavaaan kertaan! Ps-Jos muistatte istuvan härän kirjoitusia, tuokaa se ilmi ja ilostun kovasti. Kun joku muistaa istuvan härän kirjottaneen ajatuksia lause tolkulla (tarkistakaa te 'jäsenpalveluihin' yltävät kaipa sitä palautettakin arvostaaa paljon--

[Tony]

Ps-Jos muistatte istuvan härän kirjoitusia, tuokaa se ilmi ja ilostun kovasti. Kun joku muistaa istuvan härän kirjottaneen ajatuksia lause tolkulla (tarkistakaa te 'jäsenpalveluihin' yltävät kaipa sitä palautettakin arvostaaa paljon--

Muistan kyllä hyvinkin Istuvan härän. Eihän tästä nyt niin kauan ole kun skriivailit tänne.

Mulla oli kerran sama probleema kun vaihdoin sähköpostiosoitetta. Laitoin sitten sähköpostia Lehtiveljelle, niin ongelma (jos se oikeasti ongelma olikaan) poistui alle viiden minuutin ja pääsin taas kirjautumaan.

[Ilkkala]

Se on mielenkiintoista se *draama* mitä konvasssakin voi vaiks seurata. Ja yleensä seurakunnissa.

On ainaki pienessä tinturassa.

[wolframium]

Jehovan todistajat veivät multa uskon ihmisiin lopullisesti. On kuitenkin tärkeintä, että yrittää saada edes jotain hyvää aikaan niin kauan kuin voi. Erittäin kriittiset elämäntilanteet saavat ihmisen lopulta luopumaan, vaikka monet eivät anna periksi viimetipassakaan. Väsymys saattaa olla hirveä, ja itsetuhoiset ajatukset erittäin voimakkaita. Tämä masennus syö ihmistä niin kuin syöpä, joten mietiskelyn varaan voi jättää ainoastaan sen, että miten tästä eteenpäin... Näiden ajatusten kehittäminen on ERITTÄIN vaikeaa silloin kun jää totaalisesti yksin.

Ymmärrän ajatuksiasi varsin hyvin. Olen viettänyt nuoruuteni vuodet melkoisen ristiriitaisessa ympäristössä, ja kaikkea on tullut nähtyä. Olen oppinut siihen, että edes kaikkein "läheisimpiin" ei voi luottaa tiukan paikan tullen...
"Mikä ei tapa, se vahvistaa." Onkin tullut vahvistuttua melkoisesti vuosien saatossa. Siitä kiitos Vt-seuralle. Nyt olenkin aivan erityisen vahva. Toivottavasti ei käy niin kuin metallia karkaistaessa, että jos karkaisee liikaa, niin napsahtaakin kerrasta poikki.

[Jakke]

Jehovan todistajat veivät multa uskon ihmisiin lopullisesti. On kuitenkin tärkeintä, että yrittää saada edes jotain hyvää aikaan niin kauan kuin voi. Erittäin kriittiset elämäntilanteet saavat ihmisen lopulta luopumaan, vaikka monet eivät anna periksi viimetipassakaan. Väsymys saattaa olla hirveä, ja itsetuhoiset ajatukset erittäin voimakkaita. Tämä masennus syö ihmistä niin kuin syöpä, joten mietiskelyn varaan voi jättää ainoastaan sen, että miten tästä eteenpäin... Näiden ajatusten kehittäminen on ERITTÄIN vaikeaa silloin kun jää totaalisesti yksin.

Ymmärrän ajatuksiasi varsin hyvin. Olen viettänyt nuoruuteni vuodet melkoisen ristiriitaisessa ympäristössä, ja kaikkea on tullut nähtyä. Olen oppinut siihen, että edes kaikkein "läheisimpiin" ei voi luottaa tiukan paikan tullen...
"Mikä ei tapa, se vahvistaa." Onkin tullut vahvistuttua melkoisesti vuosien saatossa. Siitä kiitos Vt-seuralle. Nyt olenkin aivan erityisen vahva. Toivottavasti ei käy niin kuin metallia karkaistaessa, että jos karkaisee liikaa, niin napsahtaakin kerrasta poikki.

Minä olen todennut asian olevan niin, että "mikä ei tapa, se v**tuttaa"

Sinänsä on vähän tyhmää menettää uskoa ihmisiin JT-piireissä pyörivien ihmisten takia. Tää on vähä rumasti sanottu, mutta he eivät tarkkaan ottaen ole enää ihmisiä. He ovat ihmisen kuorissa asustelevia robotteja, joiden tunteet ja teot on valjastettu VT-seuran tarkoitusperiä palvelemaan.

Ihmisiin voi uskonsa menettää sitten, jos joka ikinen vastaantulija ja kanssaihminen alkaa potkia päähän. Toisaalta siinä vaiheessa suosittelisin jo pientä peiliin katsomistakin. Masennuskausia tulee itse kullekin joskus elämänsä aikana, mutta jos pystyy siinäkin tilanteessa ajattelemaan järjellä, tietää että koko maailma ei ole vihamielinen. Ei oikeastaan kovinkaan moni ihminen. Tunteitaan on mahdotonta täysin peittää järjen äänellä, mutta järjellä ajattelu on ainakin itsellä auttanut heikkona hetkenä poistamaan mielestä kaikki itsetuhoiset ajatukset ym. pahimmat typeryydet.

[Ilkkala]

Sinänsä on vähän tyhmää menettää uskoa ihmisiin JT-piireissä pyörivien ihmisten takia. Tää on vähä rumasti sanottu, mutta he eivät tarkkaan ottaen ole enää ihmisiä. He ovat ihmisen kuorissa asustelevia robotteja, joiden tunteet ja teot on valjastettu VT-seuran tarkoitusperiä palvelemaan.

No viedäänhän heitä, mutta ihmisiä he silti vain ovat. Aina kun näen yksinäisen todistajan, niin tekisi mieleni halata häntä tai edes panna lämmin käsi olkapäälle.[/quote]

[Ilkkala]

Ymmärrän ajatuksiasi varsin hyvin. Olen viettänyt nuoruuteni vuodet melkoisen ristiriitaisessa ympäristössä, ja kaikkea on tullut nähtyä. Olen oppinut siihen, että edes kaikkein "läheisimpiin" ei voi luottaa tiukan paikan tullen...

On hyvä jos joku ymmärtää. Itse olen siis niin totaalisen yksinäinen, etten voi ajatella mitään muuta kuin elämän syvimpiä kysymyksiä, ellen sitten ole harrastuksieni parissa, jotka auttavat irtaantumaan ajatuksista ja keskittymään siihen tiettyyn asiaan. Se on kyllä huono juttu jos ei edes läheisiinsä voi luottaa.

[Markku Meilo]

Mä olen monesti miettinyt miltä tuntuisi palata seurakuntaan, "ystävien" pariin. Hyvältä varmaan, ainakin aluksi. Veikkaan silti ettei menisi kovinkaan pitkään ennen kuin sama ahdistus iskisi mikä aina ennenkin iski, kun piti seurata sitä näyttelemistä.

Mä olen jo niin kaukana, että en halua massatapahtumaan, jossa teeskentelu ja ulkokultaisuus, omankehun ohella, ovat pääasia. Kokonaiskuva ratkaisee niin paljon, eli sen tajuaminen, että koko porukka on hakoteillä, eikä edes vastaisi kritiikkiini, kykenemisestä puhumattakaan. Minä en kykene teeskentelemään tässäkään aiheessa.

Ainoa laji, jossa on toimittava todellisuudenvastaisesti on parisuhde. Jos emo kysyy esimerkiksi sovittamistaan vaatteista mielipidettä, niin joissain käänteissä totuus on laittettava sivuun ja valittava parisuhde. Toki uskon, että mekanismi ei ole yksipuolinen, meillä kai rasittavuusvaakakupissa on (ainakin) xjt-toiminta.

[Ninth]

Omalla kohdallani juuri tuo "lahkon jälkeinen yksinäisyys" oli iso syy poisjättäytymiselle. En yksinäisyyttä ja omaa rauhaa rutkasti tarvitsevana semierakkona jaksanut sitä jatkuvaa seurustelumyllytystä, johon olin koko ajan joutua JT-aikoina. Inhosin väkinäistä kanssakäymistä ja sitä, että kaikkia Jehovan todistajia kuului pitää Ystävinään ja heidän kanssaan olisi pitänyt viettää aikaa.

Vuoroin vihasin koko touhua, vuoroin podin huonoa omaatuntoa vihaamisen takia. Kysyin (itkua vääntäen) JT-vanhemmaltani, olisiko minun pakko olla yhtä sosiaalinen ja niin tiiviisti mukana ympyröissä kuin muut JT-nuoret, ja toivoin vastaukseksi jotain suuntaan "ei tietenkään, kyllä Jehova rakastaa sinua vaikka et olekaan ylisosiaalinen ilopilleri". Moisen sijaan sain neuvon: rukoile Jehovaa ja ole sosiaalinen, kyllä muiden seura alkaa maistua.

Nyt voin nauttia yksinäisyydestä omantunnontuskitta, eikä ole velvoitteita luoda suhteita ihmisiin, joiden hysteerinen "rakkaudellisuus" ja väkinäiset yritykset ystävystyä herättävät vain klaustrofobisen reaktion. Ah autuutta!