Voiko uskosta luopua ilman kriisiä?

[tikaram]

Aiemmin viime syksynä tiedustelin kokemuksianne jehovantodistajuuden käsittelemisestä terapiassa eron jälkeen. Nyt olen miettinyt, että voiko kukaan oikeasti selvitä käsittelemättä Jehovan todistaja -menneisyyttään käymättä läpi isompaa kriisiä?

Aika ajoin tulee vastaan ihmisiä, jotka eivät halua puhua todistajamenneisyydestään, vaan puhuvat mieluummin nykyhetkestä ja tulevaisuudesta. Olen jäänyt miettimään, että ovatko nämä ihmiset oikeastaan käsitelleet asiaa edes millään tavalla? Toisille tuntuu "luopioajatusten" välttäminen pakkomielteeltä, koska oikeastihan "jehovantodistajuudessa oli paljon hyvää".

Onko siis niin, että toisille vaan todistajuudesta luopuminen ei ole niin merkittävä prosessi, vai onko se vaan omien todellisten tunteiden kätkemistä ehkä sen takia, että asia on käsittelemättä itsellä eikä ihminen uskalla olla itselleen rehellinen?

Hmm... luin läpi, enkä nyt oikein itsekään tavoittanut tekstistä keskeistä ajatusta, jota olen viime päivinä miettinyt. Pistetään menemään jos jollakulla on sanottavaa. Harmi, että tälle palstalle ei varmaan niin moni sellainen eksy, joka ei koe tarvetta jt-taustansa pohtimiseen.

[Vieras]

Aktiivinen unohtaminen ei onnistu kohdallani. Muistan, vaikka en haluaisi. Luulen, että kokemus saattaa olla ns. traumatisoiva. Ihmisten selviytymisstrategiat traumoista, kuten liikenneonnettomuuksista tai rikoksen uhriksi joutumisesta, ovat hyvin erilaisia. Toinen unohtaa, toinen purkaa esimerkiksi kirjoittamisen kautta.

Vihan tunne, hylätyksi tulemisen tunne, väärän opetuksen poisoppiminen ja unohtaminen, uusien väylien löytäminen ja kaikki muu vievät paljon aikaa.

Koska minulla ei ole JT-lapsuutta, vaan aivan tavallinen, minun on helpompi rakentaa sen vanhan ja alkuperäisen, omani, päälle. Eri juttu on, jos lapsuus, oma pohja, koostuu lahkouskonnon kuvioista ja vaatimuksista. En tiedä, miten tällöin voi toimia. Pitää kai rakentaa kokonaan uusi oma pohja, kun ei ole sitä vanhaa, niin kuin minulla onneksi sattuu olemaan.

Joskus on kerrottu työstä, joka oli asunut luolassa eikä ollut nähnyt muuta maailmaa ennen kuin aikuisiällään ja kokemus oli ollut hänelle varsin hämmentävä. Koko suuri maailma avarana edessä pimeän luolan jälkeen. Aikuistunut tyttö tunsi varmaan mitä moninaisimpia tuntemuksia. Maailman asiat piti luolan ahtaan ja pimeän ympäristön jälkeen kertakaikkiaan opetella alusta ja alkeista alkaen.

[Tony]

Aiemmin viime syksynä tiedustelin kokemuksianne jehovantodistajuuden käsittelemisestä terapiassa eron jälkeen. Nyt olen miettinyt, että voiko kukaan oikeasti selvitä käsittelemättä Jehovan todistaja -menneisyyttään käymättä läpi isompaa kriisiä?

Kai se 'kriisin suuruus' on kiinni usein siitä kuinka syvällä jehovantodistajuudessa on piehtaroinut. Tuota on tietenkin vaikea mitata millään, mutta karrikoiden aikuisiällä kääntyneen kriisi harvemmin on niin mittava kuin kehdosta asti vt-seuran propagandaa nielleen. Tietenkin loppupeleissä kaikki on yksilöllistä ja joku aikuisena kääntynyt palavasieluinen todistaja saattaa olla suuremman kriisin äärellä havahtuessaan todellisuuteen, kuin jehovantodistajuuden äidinmaidossa saanut henkilö, jolle se ei kuitenkaan koskaan muodostunut turhan vakavaksi asiaksi. Tällaisia jehovantodistajia on varmasti nykyään yhä enenevässä määrin hengailemassa järjestössä ihan vain tavan ja perinteen vuoksi.

Onko siis niin, että toisille vaan todistajuudesta luopuminen ei ole niin merkittävä prosessi, vai onko se vaan omien todellisten tunteiden kätkemistä ehkä sen takia, että asia on käsittelemättä itsellä eikä ihminen uskalla olla itselleen rehellinen?

Itselleni jehovantodistajuudesta luopuminen oli ehdottomasti oikea ja paras ratkaisu. Siinä mielessä se oli tietenkin merkittävää. Eniten 'prosessoitavaa' itselleni oli luopua siitä ajatuksesta, että vt-seuran totuus olisi jotain ylivertaista. Sitä kun pitää jotain asiaa pitkään itsestään selvänä, ja johon kaikki läheiset myös uskovat, on sellaisesta luopuminen oman projektinsa takana. Varsinkin kun on tietyllä tapaa yksin asiansa kanssa, eikä siitä uskalleta kanssani puhua. Rehellisyydellä tuppaa jehovantodistajuudessa olemaan hintansa.

Ehkä jollekin terapioinnille olisi voinut olla kohdallani tilausta ilman tämän netin mahdollisuuksia jakaa kokemuksiaan ja lukea muiden vastaavista. Näillä on ollut mittaamattoman suuri vaikutus sille että vt-seuran edesottamukset ovat asettuneet näkemyksissäni oikeille paikoilleen.

[wolframium]

Jokainen ihminen joutuu jollain tavoin käsittelemään eronsa; toiset käyttää aikansa kirjoittelemiseen, toiset uppoutuu työntekoon tai harrastuksiin, jotkut pitämään huolta perheestään, jotkut vetää viinaa tai muita päihteitä.

Mutta kukaan ei unohda.

[Kaarmis]

-----
Joskus on kerrottu työstä, joka oli asunut luolassa eikä ollut nähnyt muuta maailmaa ennen kuin aikuisiällään ja kokemus oli ollut hänelle varsin hämmentävä. Koko suuri maailma avarana edessä pimeän luolan jälkeen. Aikuistunut tyttö tunsi varmaan mitä moninaisimpia tuntemuksia. Maailman asiat piti luolan ahtaan ja pimeän ympäristön jälkeen kertakaikkiaan opetella alusta ja alkeista alkaen.

Onko tapaus Caspar Hauser tuttu? Miespuolinen versio aiheesta. Salamurhattiin kun oppi puhumaan, Saksassa muinoin.

[tikaram]

Joskus on kerrottu työstä, joka oli asunut luolassa eikä ollut nähnyt muuta maailmaa ennen kuin aikuisiällään ja kokemus oli ollut hänelle varsin hämmentävä. Koko suuri maailma avarana edessä pimeän luolan jälkeen. Aikuistunut tyttö tunsi varmaan mitä moninaisimpia tuntemuksia. Maailman asiat piti luolan ahtaan ja pimeän ympäristön jälkeen kertakaikkiaan opetella alusta ja alkeista alkaen.

Kyseessä lienee luolavertaus: http://fi.wikipedia.org/wiki/Luolavertaus
Tämän vertauksen käsitteleleminen oli itseeni vaikuttava ajatuksenmuutos, kun lukiossa ahmin kaikki filosofian kurssit, vaikka filosofia oli periaatteessa kiellettyä.

[tikaram]

Jokainen ihminen joutuu jollain tavoin käsittelemään eronsa; toiset käyttää aikansa kirjoittelemiseen, toiset uppoutuu työntekoon tai harrastuksiin, jotkut pitämään huolta perheestään, jotkut vetää viinaa tai muita päihteitä.

Mutta kukaan ei unohda.

Hmmm... ehkä se sitten menee näin. Itse olen kai liian analyyttinen ihminen voidakseni jättää näinkin merkittävän asian elämässäni käsittelemättä ajatuksen tasolla. Ehkä käytännöllisempi ihminen sitten purkaa alitajuntaansa tekemiseen.

Se kurja sivujuonne kokemusten julkisessa kirjoittamisessa, nettisurffailussa tai puhumisessa muille tietenkin on, että helposti saa luopion leiman. Voikohan aiempaa todistajuuttaan käsitellä ilman, että miettisi "luopioajatuksia" ja silti käsitellä asia rehellisesti itsensä kanssa?


Huomaan, että mun mietiskely on ajoittaista. Muutamaan kuukauteen ei ole tullut kirjoiteltua tänne, mutta veli paimen, joka asioitani seurakunnassa käsitteli, tuli vastaan kenttäillessään (katselin kauempaa) ja jäin miettimään, mitä koen tällä hetkellä jehovantodistajuutta kohtaan.

[tikaram]

Kai se 'kriisin suuruus' on kiinni usein siitä kuinka syvällä jehovantodistajuudessa on piehtaroinut.

Voikohan Jehovan todistaja olla piehtaroimatta kovinkaan kevyesti lahkossa? Ehkä semmoiset selviävät vähemmällä, jotka saavat todistajakasvatuksen, mutta eivät sisäistä hommaa koskaan eivätkä käy kasteella. Joku aikuisena mukaan tullut taas saattaa kokea itsensä melko petetyksi, jos on hyvässä uskossa todistajaksi liittynyt ja uskonut, että todistajilla on totuus ja sisäinen rauha.

Rehellisyydellä tuppaa jehovantodistajuudessa olemaan hintansa.

Niinpä niin. Itse olen ollut rehellinen puheissani suuntaan ja toiseen. Olen yllättynyt siitä, että luopiopalstalla melko moni on samoilla linjoilla: ei ole tarpeen kritisoida ilman syytä ja todistajuudessa voi nähdä hyviäkin piirteitä.

Ehkä jollekin terapioinnille olisi voinut olla kohdallani tilausta ilman tämän netin mahdollisuuksia jakaa kokemuksiaan ja lukea muiden vastaavista. Näillä on ollut mittaamattoman suuri vaikutus sille että vt-seuran edesottamukset ovat asettuneet näkemyksissäni oikeille paikoilleen.

Itse en varmaan olisi saanut sanaa suustani uskostani tai entisestä uskostani terapiassa tai ystävien kesken ilman, että olisin asioista puhunut eka netissä muutaman vuoden ajan. Nyt jo pystyn käsittelemään niitä asioita ääneen.

Äh, näköjään oon jo tehnyt kolme erillistä viestiä.

[almi]

Kukaan ei unohda, siitä olen varma.

Olen sitä mieltä, että todistajaelämästä irti pääsemisen kipeys riippuu siitä, kuinka syvällä liikkeen toiminnassa on ollut. En osaa sanoa, onko aikuisena kääntyneellä ja lapsesta asti mukana olleella paljon eroa, koska liikkeeseen kuulumisen intensiteetti on olennaista.

Itselleni oli aikoinaan järkytys todeta, kuinka rajoittunutta oma ajatteluni oli ja kuinka paljon pidin itseäni nimen omaan Jehovan todistajana. Olen miettinyt omaa tilannettani siten, että kun lähdin lätkimään todistajista, jätin samalla oman identiteettini. Se teki kipeää muutamia vuosia, koska jouduin pohtimaan uudelleen, kuka olen ja mistä tulen. Todistajamaailman tuki ei ollut enää saatavilla, ja oli pärjättävä itsekseen. Tätä olen pohtinut myöhemminkin, ja huomannut että nykyään identiteettipohdinnat ovat aika saaneet aika vähäisen aseman nykyhetkisessä ajattelussani.

[Jakke]

Omalta kohdaltani sanoisin niin, että kriisini kesti (syistä joista olen jo muutamaan otteeseen kertonut) vain pari viikkoa, mutta JT-ajattelun rippeistä eroon pääseminen vei kuitenkin vuosia. Nykyisin pidän JT-taustaani kaikesta huolimatta jopa rikkautena, tyyliin "mikä ei tapa, se v*****ttaa" (siis vahvistaa ).

Nyt viimeiset pari vuotta olen viimein tuntenut olevani se oma itseni joka oikeasti olen, eikä JT-ajattelu häivähdä mielessä enää ollenkaan lottokuponkia tarkastaessani tai joululahjoja ostaessani. Ei se aiemminkaan vaivannut, mutta monesti tuli kuitenkin mieleen, että tätäkään en olisi tehnyt JT:nä. Meni myös vuosia älytä se, että JT:t ovat omine raamatuntulkintoineen vähintään yhtä paljon metsässä ja hataralla pohjalla kuin muutkin uskonnot. Ajattelin näet pitkään, että JT-usko perustuu kaikista uskonnoista tarkimmin Raamattuun. Asia olisi varmaan selvinnyt jo aiemmin, jos olisi ollut mielenkiintoa tutkia asiaa. Ei kiinnostanut, kun en ateistina pidä Raamattua mitenkään muista vanhoista kirjoituskokoelmista poikkeavana teoksena.

Mutta siis vastauksena kysymykseen sanon, että hyvinkin vähäisellä kriisillä voi selvitä, jos lähtö JT-piireistä on hyvin pohjustettu, niin ettei putoa ihan tyhjän päälle. Täydellinen sinuiksi tuleminen taustansa kanssa vienee kuitenkin useimmissa tapauksissa vuosia.

[Vieras]

Entä miltä tuntuu, jos henkisellä tasolla ei enää usko ja totuus alkaa tuntua valheelta ja sattuu olemaan esimerkiksi beteliläinen? Henkinen ja hengellinen maailma haluaisi muualle, vapauteen, mutta onkin konkreettisesti lahkon vankilassa? Se mahtaa olla pahin vaihtoehto. Sitä jatkuu vuosikymmenet, jos ei uskalla repäistä ja lähteä. Betelistä ei enää niinkään tekosyillä pois pääse eikä kaksoiselämäkään ole silloin helppoa.

Tietysti voi jollakin varjolla alkaa edes laiminlyömään kokouksia, mutta siitä syntyy seurakunnan taholta paineita, kun näyttää huonoa esimerkkiä, vaikka on beteliläinen. Ei taida paljon auttaa hulppeiden lomahuviloiden, ilmaisten aterioiden ja autoetujen käyttökään. Valheessa eläminen ja valheella eläminen.

Ajattele: olisit Betelin vankina, vaikka et enää uskoisi totuuteen! Mikä neuvoksi silloin? JT-avioliitto voi muodostaa samanlaisen vankeuden.

Monelle taitaa ainut väylä vapauteen olla noiden vastuullisempien asemien saavuttaminen, nehän tarjoavat vapauksia enemmän kuin mikä on rivitodistajalle sallittua.

[almi]

Täydellinen sinuiksi tuleminen taustansa kanssa vienee kuitenkin useimmissa tapauksissa vuosia.

Niinhän se vie, koska samalla joutuu koko ajan käymään dialogia oman itsensä ja yhteiskunnan kanssa.

Itselleni oli raskasta kokea itsensä jatkuvasti jotenkin vieraaksi, ufoksi tai ulkopuoliseksi, vaikka tuttava- ja ystäväpiiriä kyllä on. Vasta viime vuoden puolella huomasin päässeeni yli vierauden kokemuksesta ja tuntevani itseni "normaaliksi", mitä se sitten lieneekään.

Joskus aivan ryhmän ulkopuoliset saattavat muuten kokea kriisin pahemmaksi kuin se onkaan. Olen kerran lähes väitellyt erään psykologin kanssa siitä, olenko selvinnyt jt-aikojeni yli vai en. Kuvaavaa oli, että psykologi oli tuossa vaiheessa keskustellut kanssani alle puoli tuntia eikä hänellä ollut minusta mitään erityisiä ennakkotietoja.

[AchanBeroean]

Aika ajoin tulee vastaan ihmisiä, jotka eivät halua puhua todistajamenneisyydestään, vaan puhuvat mieluummin nykyhetkestä ja tulevaisuudesta. Olen jäänyt miettimään, että ovatko nämä ihmiset oikeastaan käsitelleet asiaa edes millään tavalla? Toisille tuntuu "luopioajatusten" välttäminen pakkomielteeltä, koska oikeastihan "jehovantodistajuudessa oli paljon hyvää".

Väitän, että sellaiset ihmiset, jotka eivät käsittele jehovantodistajalahkolaisuuttaan, eivätkä sitä mihin yhä uskovat, saattavat joutua puimaan asiaa myöhemmin, vuosien ja jopa vuosikymmenten jälkeen siitä, kun fyysisesti jättivät lahkot. Jokin muu muutos elämässä voi laukaista tarpeen puida lahkomenneisyyttä.

Lahkon jättäminen on yhtä yksilöllistä ja monivivahteista kuin lahkossa olokin, joten meitä on moneen junaan. Koska tällä palstalla on noin 200 rekisteröitynyttä kirjoittajaa, niin ainakin aktiivinen palstailu on entisten jehovantodistajien keskuudessa vähemmistön hommaa. Enemmistö eronneista ei sellaista harrastele, ainakaan useamman vuoden ajan.

Joillekin on raskasta myöntää lahko valheeksi ja petokseksi, vaikka ko. henkilö ei itse enää halua olla lahkolainen tai sen vaikutuspiirissä. Tuollaiset lahkon ulkopuolelle jättäytyneet henkiset jehovantodistajat saattavat sitten erilaisilla palstoilla hurskastella ja kehua ja puolustaa lahkoa ja jopa kannustaa ihmisiä jehovantodistajiksi, mutta itse he ovat laiskoja ja haluttomia kantamaan lahkomuurahaisen taakkaa.

Tuollaiset lahkosta riippumattomat lahkon mainosmiehet ovat kaikkein haitallisimpia henkilöitä entisten jehovantodistajien joukoissa ja saattavat saada jonkun mukaan lahkotoimintaan.

[Jakke]

Täydellinen sinuiksi tuleminen taustansa kanssa vienee kuitenkin useimmissa tapauksissa vuosia.

Joskus aivan ryhmän ulkopuoliset saattavat muuten kokea kriisin pahemmaksi kuin se onkaan.

Tämän olen huomannut itsekin. Nykyisin kun lörpöttelen taustastani suunnilleen kaikille (en koskaan puhunut uskonnostani silloin kun olin JT), olen kuullut monta kertaa oikein ärsyttäviä "voi kuinka kamalaa" ja "on sulla ollut rankkaa" lässytyksiä.

Paskat mulla mitään rankkaa on ollu, olenpahan vaan kokenut jotain sellaista mitä ihan jokainen ei ikinä koe.

[almi]

olen kuullut monta kertaa oikein ärsyttäviä "voi kuinka kamalaa" ja "on sulla ollut rankkaa" lässytyksiä.

Kaikkein ikävintä on silloin, kun ahdistujat ovat "ammattilaisia". Olen joskus pohtinut, ahdistuvatko he faktojen vai omien Jehovan todistajiin liittyvien kuvitelmiensa vuoksi.