Voiko uskosta luopua ilman kriisiä?

[Jaakob]

Tuohon otsikon kysymykseen vastaisin että ei voi. Tosin uskonnostaan voi kyllä luopua ilman kriisiä, mutta se onkin eri asia.

[Vieras]

Luulen, että tuo identiteettikysymys on keskeinen asia. Täytyy lahkosta irtautuessa, kuten siihen liittyessäänkin "pukea päälleen uusi persoonallisus". Lahkoon liittyessäsi teet sen sosiaalisella tuella, rakkauspommituksen saattelemana, mutta erotessasi teet saan työn yksin, ellet sitten tukeudu esimerkiksi terapiaan, joka voi olla hyödyllistä tai muuten saa ulkopuolista tukea siitä, että irtautumisratkaisu on ollut oikea. Ystäväpiiri ja sukulaiset ovat jo suuri apu.

Nämä palstat ovat internetin luoma mahdollisuus yhteisöllisyyteen. Ennen nettiä "luopiot" tai muuten vaan eronneet varmasti saattoivat tuntea valtavaa yksinäisyyttä ja syyllisyyttä. Nykyään lahkosta irtautujan ei ole enää pakko olla yksin ajatustensa kanssa, vaan saattaa huomata, että muutkin ovat ajatelleet juuri samoja asioita, epäilyksiä, joita on ehkä luullut ainutlaatuisisksi kohdallaan seurakunnassa ollessaan.

Toinen puoli on se konkreettinen elämän järjestäminajalahkossaen ja hallinta. Ei ole pakko "palata omalle oksennukselleen", kuten lahkossa uskotellaan irtautujalle käyvän. Hyvä ja täysin moraalinen ja onnellinen elämä on mahdollista, vaikka lahko olisi pilannut elämästä vuosikausien tai -kymmenten pituisen jakson.

Etsiminen kuuluu elämään, ei ole pakettiratkaisuja, jotka sopisivat kaikille tai joiden on pakko sopia kaikille, kuten jehovantodistajalahkossa. Ulkopuolinen usein ihmettelee, kuinka jehovantodistajat kaikki ajatelevat asioista samalla tavalla, mutta jo näitä palstoja lukiessaan voi huomata, että omat ajatukset ovat kaikilla yksilöllisiä.

Ihmisellä on aina jonkunlainen omatunto, sisäinen ääni, jota tulee seurata, jotta voi tulla toimeen itsensä kanssa. Se ääni ei ole vanhimman ääni eikä hallintoelimen ääni, vaikka lahkossa on tottunut ehkä ajatukseen, että jos tekee niin kuin nuo itsensä ulkopuoliset "omatunnot" käskevät, tekee automaattisesti oikein.

Elämä muuttuu, ihminen muuttuu. Jo eri ikäisenä ajattelee asioista eri tavalla. Luulen, että on eri asia erota lahkosta, jos on sitoutunut siihen alaikäisenä tai visikymppisenä.

Ajan kuluminen lahkoerosta auttaa. "Aika parantaa haavat", sanotaan.

Jotkut eivät ehkä koe eroa kovin pahana, jos eivät ole koskaan "totuuteen" tosissaan uskoneetkaan. Vaikeampaa saattaa olla, jos tuntee tarvetta saada 100% uskonnollinen varmuus, tekeekö oikein tai pelastuuko. Tosiasia on esimerkiksi, että kukaan ei ole palannut kertomaan, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. En usko, että on kuitenkaan hyvä ratkaisu mennä etsimään uusia uskonnollisesti kuumia paikkoja ja todeta myöhemmin, että taas samanlainen lahko vähän eri reseptillä.

[Lehtiveli]

Ei voi kuin yhtyä Vieraan sanomisiin. (poikkeuksellista!)

Oikein hyvin kirjoitettu!

[Polyester]

aikuisiällä kääntyneen kriisi harvemmin on niin mittava kuin kehdosta asti vt-seuran propagandaa nielleen. Tietenkin loppupeleissä kaikki on yksilöllistä ja joku aikuisena kääntynyt palavasieluinen todistaja saattaa olla suuremman kriisin äärellä havahtuessaan todellisuuteen, kuin jehovantodistajuuden äidinmaidossa saanut henkilö, jolle se ei kuitenkaan koskaan muodostunut turhan vakavaksi asiaksi.

Tätä on vaikea vertailla siksikin, että eron myötä voi tulla yhtäältä sisäistä kriisiä, toisaalta Vartiotornin säännöistä johtuvia käytännön vaikeuksia esim. suhteessa sukulaisiin.

Nuorelle aikuisiälle sattunut oma JT-seikkailuni oli lyhyt mutta intensiivinen. Koen päässeeni vähällä JT-perheeseen syntyneisiin verrattuna, mutta olin silti melko hukassa pari vuotta ja ilman Internetin turmelevaa vaikutusta saattaisin uskoa Vartiotornin parhauteen vieläkin.

[sirpa-leena]

"Onko siis niin, että toisille vaan todistajuudesta luopuminen ei ole niin merkittävä prosessi, vai onko se vaan omien todellisten tunteiden kätkemistä ehkä sen takia, että asia on käsittelemättä itsellä eikä ihminen uskalla olla itselleen rehellinen? "

KIITOS Tikaram, kun otit asian puheeksi. Minä olen painiskellut k.o asian kanssa aina silloin tällöin. Ajatukset kulkee sellaista rataa, että onko nyt niin vähän rupia jäänyt miltä muka tuntuu, osin siksi, että JT-vuodet vei yli 20 elämästä ja kaiken "tunnustaminen" johtaisi siihen, että syöksyisi sementtiin? Olenko siis epärehellinen?

Minä koin, että minun oli ihan pakko lähteä, sillä jos en olisi niin tehnyt, olisin ollut epärehellinen ihan kaikkia enkä vähiten itseäni kohtaan. Lähtöni oli sikäli täysin pakollinen. Minun omatuntoni sanoi, että jos olisin jäänyt, olisin ollut luopio seurakunnan sisällä.

Paljon olen miettinyt olenko katkera vai en. Toisaalta uskon vakaasti, että ihminen voi väistämättömässä tilanteessa valita itse oman asenteensa ja toisinaan se on ainoa vapaus mikä on jäljellä. Keskitysleiristä selvinnyt lääkäri Viktor Frankl kirjoittaa, että jotkut menivat kaasukammioon pää pysytyssä ja rukous huulilllaan. Minun JT-vuoteni kestivät kauan. Mutta minä aikuisena ihmisenä ne vuodet valitsin. Valitsin myös sen, että lähdin. Vaikka minä mitä tekisin, niitä vuosia ei pois saa. Miksi siis en etsisi niistä vahvuuksia ja hyviä puolia? Minun kohdallani, koska en tullut lapsuuden kautta mukaan, se on omasta mielestäni myös vastuun kantamista omista valinnoistani. Toisaalta olen välillä tosi vihainen ihan tulenpalavan kiukkuinen. Miksi annoin sen jutun mennä niin pitkälle, kun se ei kuitenkaan ollut minun juttuni?

Viimeisin eetos tässä suhteessa on, että olin koko ajan etsijä. Tarvitsin ihan itseni vuoksi uskonnollisen oppi-seityksen maailmankaikkeuden synnystä, elämästä, kuolemasta, synnistä, pahuuden sallinnasta ja maapallon tulevaisuudesta. Nyt melkein puolivuosikymmentä lähdön jälkeen TIEDÄN, että ilman JT-vuosiani en olisi saanut "sielunrauhaa" vaan yhä edelleen etsisin sitä selitystä. Nyt nimittäin minulla ON rakennelma, joka on tyydyttänyt uskonnollisen tiedonkaipuuni. Kun tämä asia ei minua enää häiritse, olen voinut täysillä paneutua siihen miksi täällä maapalolla olen ja mihin minut on kutsuttu.

[Tony]

Voikohan Jehovan todistaja olla piehtaroimatta kovinkaan kevyesti lahkossa? Ehkä semmoiset selviävät vähemmällä, jotka saavat todistajakasvatuksen, mutta eivät sisäistä hommaa koskaan eivätkä käy kasteella.

No tuo kaste tosiaan on kynnys, jonka ylitettyään on tehnyt peruuttamattoman ratkaisun. Jehovantodistajuudessa 'kevyesti piehtarointi' on varmasti harvinaisempaa, totta. Läheistensä miellyttämiseksi kastautunut henkilö voi kuitenkin olla hyvinkin kevyesti asiassa mukana, mutta ei hänkään toki voi välttyä pois oppimisen tai erilaisten sosiaalisten sanktioiden vaikutuksista, mikäli päättää olla ympäristölleen rehellinen.

Niinpä niin. Itse olen ollut rehellinen puheissani suuntaan ja toiseen. Olen yllättynyt siitä, että luopiopalstalla melko moni on samoilla linjoilla: ei ole tarpeen kritisoida ilman syytä ja todistajuudessa voi nähdä hyviäkin piirteitä.

Joka osaltaan kertoo vt-seuran 'rehellisyydestä', kun tämä laukoo mitä järkyttävimpiä yleistyksiä ja valheita entisistä jehovantodistajista.

[Tony]

Tätä on vaikea vertailla siksikin, että eron myötä voi tulla yhtäältä sisäistä kriisiä, toisaalta Vartiotornin säännöistä johtuvia käytännön vaikeuksia esim. suhteessa sukulaisiin.

Totta. Yhtäläisyysmerkkejä on aika mahdotonta vetää monenkaan jehovantodistajuudessa esiintyvän ilmiön, niiden seurauksien ja yksilöiden joita näitä kokevat, välille.

Nuorelle aikuisiälle sattunut oma JT-seikkailuni oli lyhyt mutta intensiivinen. Koen päässeeni vähällä JT-perheeseen syntyneisiin verrattuna, mutta olin silti melko hukassa pari vuotta ja ilman Internetin turmelevaa vaikutusta saattaisin uskoa Vartiotornin parhauteen vieläkin.

Pahoin pelkään, että itsekin jollakin tapaa tuohon uskoisin ilman netin vertaistukea ja vapaata informatiivisuutta. Sitä vain toivoisi, että monet muutkin uskaltautuisivat koettelemaan uskonsa.

[hijt]

Voikohan Jehovan todistaja olla piehtaroimatta kovinkaan kevyesti lahkossa? Ehkä semmoiset selviävät vähemmällä, jotka saavat todistajakasvatuksen, mutta eivät sisäistä hommaa koskaan eivätkä käy kasteella.

Kai sitä voi, mutta se vaatii kyllä melkoista mielenlujuutta ja hälläväliä-asennetta, koska se perheen, tuttavien ja jopa omien JT-kaverien taholta sekä lavalta tuleva paine mennä kasteelle viimeistään myöhäisteini-ikään tultaessa on niin valtava. Itse en tuntenut ketään nuorta JT-perheeseen syntynyttä, joka ei 18 ikävuoteen mennessä olisi käynyt kasteella. Niin kuuluu tehdä, ja kaavasta poikkeava saa kyllä tuntea sen nahoissaan jatkuvana piikittelynä ja naljailuna. Ne kasteella käymistä koskevat utelut kun alkoivat omalla kohdallani jo siinä 14-ikävuoden paikkeilla...

[Pehmoluopio]

Se kurja sivujuonne kokemusten julkisessa kirjoittamisessa, nettisurffailussa tai puhumisessa muille tietenkin on, että helposti saa luopion leiman. Voikohan aiempaa todistajuuttaan käsitellä ilman, että miettisi "luopioajatuksia" ja silti käsitellä asia rehellisesti itsensä kanssa?

Yritän parhaani.
Lopputulos on tämän pedofiliakohunkin keskellä, ettei Jehovan todistajuus toimi niin kuin pitäisi. Se tietää, että vika on joko Raamatussa tai Jehovan todistajien tulkinnassa siitä. Minun on vaikea nähdä, että lahko-ongelma johtuisi Jehovan todistajien virhetulkinnoista, kyllä se on sisään kirjoitettu Raamattuun. Jo ensimmäisen vuosisadan kristityt kokivat samanlaisia ongelmia.
Koska hyviäkin Jehovan todistajia on ainakin jonkin aikaa, ongelman pitää olla asennoitumispuolella. Uskossa ei ole turvakaiteita. Parhaimmat ja aidoimmat todistajat "innostuvat" eikä kukaan estele heidän innostumistaan - ja he sitten kärsivät vuoden 1975 kaltaisten katastrofien aikana eniten kun taas laimeasti suhtautuneet kulttuurijehovat eivät. Väärät ihmiset karsiutuvat.
Ehkä me ymmärrämme väärin antiikkia. Ihmiset olivat pääsääntöisesti lihallisia, kun taas nykymaailmassa moni on aidosti askeetti. Raamattu ei toimi kunnolla askeettisen ihmisen kanssa.

Vaikka seksuaalisuus on näyttävästi esillä, se ei ole aikamme haasteista merkittävimpiä - ehkäisy pitää siitä huolen. Sen sijaan aikamme hengelliset haasteet ovat mielestäni ylpeys, ahneus ja kovasydämisyys.

[tikaram]

Kiitos hyvästä kirjoituksesta vieras (25.4.) uudesta ja vielä uudesta persoonallisuudesta ja sen pukemisesta .

Minun omatuntoni sanoi, että jos olisin jäänyt, olisin ollut luopio seurakunnan sisällä.

Itse oon satunnaisesti miettinyt paluuta, varsinkin unissa saatan käydä kokouksessa jne. Totuus on kuitenkin se, että mitä enemmän aikaa menee, sitä vaikeampi mun on hyväksyä pienimpiäkään oppeja todistajuudessa, jotka rajoittaisivat mun päättämisen oikeutta omasta elämästäni.

Miksi siis en etsisi niistä vahvuuksia ja hyviä puolia? Minun kohdallani, koska en tullut lapsuuden kautta mukaan, se on omasta mielestäni myös vastuun kantamista omista valinnoistani. Toisaalta olen välillä tosi vihainen ihan tulenpalavan kiukkuinen.

Tuo asenne on varmasti rakentavampi kuin katkeruus. Toisaalta, ei pitäisi olla liian ankara itselleen omista valinnoistaan, koska ei ihminen ole aina niin rationaalinen olento etteikö hurahtaisi johonkin lahkoon tai ajautuisi kuin huomaamatta. Uskonto voi olla vastaus johonkin tiettyyn elämäntilanteeseen, mutta ei ihminen voi välttämättä edes tietää valintojensa kaikkia seurauksia liittyessään lahkoon. Itse oon kyllä varmasti oppinut paljon hyvääkin todistajuudessa: opin olemaan hyvin erilaisten ihmisten kanssa ja tutustuin paljon uusiin ihmisiin seurakunnassa. Sain hyväksyntää, joka varmaan on jotenkin kohottanut itsetuntoa silloin. Silti niitä miinuksia on kassiin kerääntynyt sen verran, että on tosiaan vaikea välillä olla ilman, että kuullessaan puhuttavan todistajista, voisi olla ihan tyyni.

Nyt melkein puolivuosikymmentä lähdön jälkeen TIEDÄN, että ilman JT-vuosiani en olisi saanut "sielunrauhaa" vaan yhä edelleen etsisin sitä selitystä. Nyt nimittäin minulla ON rakennelma, joka on tyydyttänyt uskonnollisen tiedonkaipuuni. Kun tämä asia ei minua enää häiritse, olen voinut täysillä paneutua siihen miksi täällä maapalolla olen ja mihin minut on kutsuttu.

Käyntisi todistajissa on ehkä ollut sen arvoinen - ei matkan pää vaan välipysäkki.

Kommentoin lisää kun ehdin. Pedofiliajuttu on jotenkin vienyt sen ajan minkä sallin itselleni todistajuuden miettimiseen

[Vieras]

"sitä vaikeampi mun on hyväksyä pienimpiäkään oppeja todistajuudessa"

Miksi pitäisi ?

Jos 607 ei ole totta ja pitää kieltää 586 niin myös valehtelee, silläkö saisi oikeasti autuuden ?

Jos ihmissuhteet lahkon ulkopuolelle katokotaan ja tehdään vaikeiksi perustaa uudestaan, niin sekö olisi peruste olla kuitenkin menemättä yli vaikeuksien ja vapauteen ?

Verikuoleman riskiä pyrkisi levittämään värväyksellään vaikka ymmärtää sen varmasti perustelemattomaksi ?

[Jaakko Ahvenainen]

Tuohon otsikon kysymykseen vastaisin että ei voi. Tosin uskonnostaan voi kyllä luopua ilman kriisiä, mutta se onkin eri asia.

Erittäin hyvä kommentti.

[Vieras]

Entäpäs jos he tarkoittavat olla empaattisia ?

Jos se tuntuu siltä kuin sama p paiskattaisiin uudelleen naamalle, niin se raivo olisi mahdollisesti joidenkin koulukuntie mukaan sellaista, mitä he mielellään kuulisivat uhrin itsestään päästävänkin, jolloin siitä ikäänkuin pääsisi vähitellen eroonkin.

[DG]

Ei se minulta ainakaan onnistunut. Minulle kai uskoon tuleminenkin oli jonkinlainen kriisi, vaikka sitä taottiin tehokkaasi päähäni seuran kirjallisella propagandakoneistolla ja kokouksien rakkauspommituksella. En toista tässä omaa tarinaani, mutta uskosta luopuminen oli pitkällinen prosessi, vaikkei se päivittäistä kriisiä ollutkaan. Huomasin olevani yksin tilanteessa, jossa olisin kenties eniten kaivannut apua ja tukea. Mielessäni kummittelivat kaikki pelot ja uhkakuvat siitä kamalasta kohtalosta, mitä luopioille tapahtui: ensin alan polttamaan tupakkaa ja sitten olenkin pian vankilassa tai makaan heroiinipiikki käsivarressa sillan alla.

Uskosta luopuminen tapahtui asteittain niiden kriisien kautta, kun huomasi, kuinka todellisuus ja JT-opit olivat ristiriidassa. Kivi kerrallaan nämä uskon muurit murtuivat ja syntynyttä tyhjää tilaa piti paikata uusin silmin ja uusin tiedoin. Olihan siinä mieli koetuksella, kun Totuus ei ollutkaan enää muuta kuin pelkkää petosta ja puutaheinää.

Arvelen, että uskosta luopuminen vaatii kriisin ja että se on enemmän prosessi, jossa puretaan palapeliä pala kerrallaan ja rakennetaan uutta kuvaa tilalle. Tuona aikana kriisejä tulee tuon tuostakin, mutta ajan myötä ne käyvät helpommiksi siinä missä palapeli muuttuu helpommaksi, mitä pidemmälle sen on koonnut. Jokainen käsittelee nämä kriisit tavallaan ja eräät ovat vain parempia sietämään niihin liittyvää painetta - toiset, kuten minä, voivat joutua käymään itsemurhan kynnyksellä.

[Vieras]

Lopputulos on tämän pedofiliakohunkin keskellä, ettei Jehovan todistajuus toimi niin kuin pitäisi.

Kommunismikaan ei toimi niin kuin se pitäisi. Tai reaalisosialismi tai mikä se nyt onkaan se yhden puolueen tasa-arvoinen järjestelmä. "Kaikki ovat tasa-arvoisia, mutta jotkut ovat tasa-arvoisempia kuin toiset". (Eläinten vallankumous).

Tämä ei ole poliittinen kannanotto, vaan systeemien vertailua.