Mutta mitäpä tuo paljon pelätty kuolema merkitsee jehovantodistajuudesta havahtuneille? Pelkääkö entinen jehovantodistaja kuolemaa samalla tavalla kuin vt-seuran jäsenenä? Merkitseekö se enää edes samaa kuin jehovantodistajana?
Itse koin (mahdollisen) kuoleman jehovantodistajana merkkinä epäonnistumisesta. Ja jos totta puhutaan, en kai koskaan uskonut olevani kelvollinen vt-seuran kehittelemälle jumalalle, jotta olisin omannut edes jonkinlaista toivoa selvitä jehovan tuomiopäivästä.
Nyt kun jumaluudet eivät enää hallitse elämääni millään tavalla, on ajatus kuolemastakin saanut uuden lähestymistavan. Kuolema ei yksinkertaisesti enää pelota niin kuin vt-seuran jäsenenä. Se on vain yksi elämän realiteeteista. Toki se että oma elämä loppuu yhtenä päivänä, on ajatuksena haikea. Siitä ei pääse mihinkään. Se on kuitenkin ollut jokaisen tähän asti eläneen ihmisen kohtalo, ja tulee olemaan vastakin. Mikään ei ole koskaan estänyt ketään kuolemasta. On siksi mielestäni parempi hyväksyä se, kuin elätellä erilaisia toiveita omasta kuolemattomuudestaan.
Jos ajatellaan kuolemaa jonkinlaisena olotilana, niin voiko sekään olla kovin ’haasteellinen’ tai pelottava? Itse olen ajatellut kuolleena olemisen tilaa sellaiseksi kuin aika ennen syntymääni. En muista tuon olleen kovinkaan ’stressaavaa’. Sitä kun ei yksinkertaisesti ole olemassa itselle.
Joku – varsinkin fundamentalismiin taipuvainen – voi nähdä tällaisen ajattelutavan olevan 'elämän tarkoitusta' ajatellen turhauttava. Elämällä ei näyttäisi olevan mitään tarkoitusta, jos me vain synnymme tänne kuollaksemme. Tiedä häntä sitten, mutta kyllä nämä vuosikymmenet, jotka saa elää, ainakin minulle kelpaavat. Voisin ajatella, että elämä on hieno kokemus, joka kannattaa kokea, pyrkiä elämään se toiset huomioon ottaen ja mahdollisuuksien mukaan nauttimaan siitä sellaisena kuin sen on sattunut saamaan. Vaikka tuo voi kuulostaa mitäänsanomattomalta liirumlaarumilta, niin realiteetit huomioon ottaen, mitä muuta elämältä tulisi uskaltaa odottaa, tai tehdä sillä?
Kaikesta huolimatta, eihän tässä kuolemaa odoteta, ainakaan innolla, vaan otetaan päivä kerrallaan. Varsinkin tähän vuodenaikaan kun lomat on edessä ja ilmatkin suosivat välistä. Mitäpä sitä muuta voisi toivoa? Ikuista elämää? C'mon on, get real!
Juha Vainio: Kun aurinko lämmittää
Kaupasta läskiä tillaamaan en kykene mä ilman hintaa
täytyypä tyytyä grillaamaan vain rannalla ihmisen pintaa
Konkurssi kolkuttaa portilla,
haastemies heittelee kortilla,
vaan on äijä tää tässä kuin tortilla, kun tuo aurinko lämmittää!
Silmät suljen, lipuu elämäni paatti
omiansa perää vaimon advokaatti
Siitä huolimatta nautin ilman käteistä
mä kesäpäivän säteistä
Naapuri huutelee tontillaan: "Hei tule, saunakaljat tarjoon!"
Helteessä möyrii se kontillaan pois viileän vaahteran varjoon
Mulla ei ruokaa, ei juomista,
mutta en aattele huomista,
olen muuan vain Luojamme luomista, joita aurinko lämmittää!
Silmät suljen, lipuu elämäni paatti
hyvin säädetty on iso termostaatti
Unelmissa ryysyt nakkaan palmun juurelle
uin ulapalle suurelle
Naapuri tolpilleen ponnahtaa ja lonkerot kaivosta troolaa
sitten puun alle taas onnahtaa ja kesälle kanssani skoolaa
No, kukapa jaksaiskaan jalkeilla,
maataan, vaik' nahka vois halkeilla,
harvan kerran kun täysillä palkeilla noin tuo aurinko lämmittää!...