Veljesseura.org

Aloitetaanpa vaikka tulevan perjantain päivämäärän kunniaksi viikko niinkin hilpeästi, kuin käsittelemällä kuolemaa. Jehovantodistajana kuolema herätti poikkeuksetta hyvin dramaattisia ajatuksia. Jehovantodistajanhan ei oleteta välttämättä kuolevan koskaan, loppu on aina niin lähellä ja (vain) vt-seuran jäsenenä omaa toivon selvitä siitä. No, kuolemanpelkoa lietsomalla on kautta aikojen saatu uskontojen kannalta hyviä tuloksia aikaan.

Mutta mitäpä tuo paljon pelätty kuolema merkitsee jehovantodistajuudesta havahtuneille? Pelkääkö entinen jehovantodistaja kuolemaa samalla tavalla kuin vt-seuran jäsenenä? Merkitseekö se enää edes samaa kuin jehovantodistajana?

Itse koin (mahdollisen) kuoleman jehovantodistajana merkkinä epäonnistumisesta. Ja jos totta puhutaan, en kai koskaan uskonut olevani kelvollinen vt-seuran kehittelemälle jumalalle, jotta olisin omannut edes jonkinlaista toivoa selvitä jehovan tuomiopäivästä.

Nyt kun jumaluudet eivät enää hallitse elämääni millään tavalla, on ajatus kuolemastakin saanut uuden lähestymistavan. Kuolema ei yksinkertaisesti enää pelota niin kuin vt-seuran jäsenenä. Se on vain yksi elämän realiteeteista. Toki se että oma elämä loppuu yhtenä päivänä, on ajatuksena haikea. Siitä ei pääse mihinkään. Se on kuitenkin ollut jokaisen tähän asti eläneen ihmisen kohtalo, ja tulee olemaan vastakin. Mikään ei ole koskaan estänyt ketään kuolemasta. On siksi mielestäni parempi hyväksyä se, kuin elätellä erilaisia toiveita omasta kuolemattomuudestaan.

Jos ajatellaan kuolemaa jonkinlaisena olotilana, niin voiko sekään olla kovin ’haasteellinen’ tai pelottava? Itse olen ajatellut kuolleena olemisen tilaa sellaiseksi kuin aika ennen syntymääni. En muista tuon olleen kovinkaan ’stressaavaa’. Sitä kun ei yksinkertaisesti ole olemassa itselle.

Joku – varsinkin fundamentalismiin taipuvainen – voi nähdä tällaisen ajattelutavan olevan 'elämän tarkoitusta' ajatellen turhauttava. Elämällä ei näyttäisi olevan mitään tarkoitusta, jos me vain synnymme tänne kuollaksemme. Tiedä häntä sitten, mutta kyllä nämä vuosikymmenet, jotka saa elää, ainakin minulle kelpaavat. Voisin ajatella, että elämä on hieno kokemus, joka kannattaa kokea, pyrkiä elämään se toiset huomioon ottaen ja mahdollisuuksien mukaan nauttimaan siitä sellaisena kuin sen on sattunut saamaan. Vaikka tuo voi kuulostaa mitäänsanomattomalta liirumlaarumilta, niin realiteetit huomioon ottaen, mitä muuta elämältä tulisi uskaltaa odottaa, tai tehdä sillä?

Kaikesta huolimatta, eihän tässä kuolemaa odoteta, ainakaan innolla, vaan otetaan päivä kerrallaan. Varsinkin tähän vuodenaikaan kun lomat on edessä ja ilmatkin suosivat välistä. Mitäpä sitä muuta voisi toivoa? Ikuista elämää? C'mon on, get real!


Juha Vainio: Kun aurinko lämmittää

Kaupasta läskiä tillaamaan en kykene mä ilman hintaa
täytyypä tyytyä grillaamaan vain rannalla ihmisen pintaa
Konkurssi kolkuttaa portilla,
haastemies heittelee kortilla,
vaan on äijä tää tässä kuin tortilla, kun tuo aurinko lämmittää!

Silmät suljen, lipuu elämäni paatti
omiansa perää vaimon advokaatti
Siitä huolimatta nautin ilman käteistä
mä kesäpäivän säteistä

Naapuri huutelee tontillaan: "Hei tule, saunakaljat tarjoon!"
Helteessä möyrii se kontillaan pois viileän vaahteran varjoon
Mulla ei ruokaa, ei juomista,
mutta en aattele huomista,
olen muuan vain Luojamme luomista, joita aurinko lämmittää!

Silmät suljen, lipuu elämäni paatti
hyvin säädetty on iso termostaatti
Unelmissa ryysyt nakkaan palmun juurelle
uin ulapalle suurelle

Naapuri tolpilleen ponnahtaa ja lonkerot kaivosta troolaa
sitten puun alle taas onnahtaa ja kesälle kanssani skoolaa
No, kukapa jaksaiskaan jalkeilla,
maataan, vaik' nahka vois halkeilla,
harvan kerran kun täysillä palkeilla noin tuo aurinko lämmittää!...

Jt-aikanani kuolema oli kiehtova ja mukavan tuntuinen asia. Nukkua kuolemassa ja sitten herätä taas paratiisiin. Silloin ajattelin että sillä tavalla pääsisi helpoimmalla ja olinkin joskus vähän kateellinen niille, jotka olivat kuolleet lapsena, koska heidän ei tarvinnut paljoa täällä kärsiä. Sitten kun aloin mokailla ja epäillä jtjuttuja, toivoin että olisin kuollut ennen sitä, koska sittenpähän en olis kerenny sellasia harrastamaan ja taas olisin vain herännyt sitten joskus.

Mietin myös että onhan se hirvittävän epäreilua, kun joku kuolee 20-vuotiaana ja toinen 70-vuotiaana. 70-vuotiaana kuolleen piti yrittää pysyä uskollisena 50 vuotta kauemmin. 20 vuotias pääsi paljon helpommalla. Toimi tuo ajattelu niinkin että, jos kaksi 20-vuotiasta erotetaan ja toinen heistä kuolee parin päivän päästä erottamisesta ja toinen katuu ja menee takaisin 30 vuoden päästä, 20-vuotias kuoli lopullisesti parin päivän perusteella, kun taas sillä toisella oli 30 vuotta ja enemmänkin aikaa katua. Siks ajattelinkin että heti kun mulla on kaikki jtasiat kunnossa ni mun kannattaa kuolla enennkuin taas mokaan. Aika sairasta.

Nyt kun on päässyt eroon kaikesta jtskeidasta, on elämänhalukin palannut, eikä kuolema pyöri koko ajan mielessä. Kuolema on nyt vaan... no se on kuolema. Se vaan on. Niinkuin aika ennen syntymäänsä, kuten tony sanoi. Se oli hyvin sanottu.

Kyllä minä jollain tapaa pelkään. Lienee jopa luonnollista? Ainakin se on sellainen asia jota en toivoisi kohdalleni (tai läheisten kohdalle) vielä piiiiiitkään aikaan. Jotkut vanhat ihmiset väittävät jo odottavansa kuolemaa "elämäänsä tyytyväisinä". En tiedä tuleeko joskus sellainen fiilis. Toivotaan niin.

Pitää pyrkiä elämään niin, että minkään tekemättä tai kokeilematta jättäminen ei jää harmittamaan sitten kun on jo toinen jalka haudassa ja sanelee kirjurille muistelmateostaan.

Sinänsä olen sitä mieltä, että kuoleman pelko on kaiken pahan (siis uskontojen) alku ja juuri. Jos ei olis sitä pelkoa, ei olis myöskään uskontoja.

Monet kertovat pelkäävänsä mahdollista kuoleman jälkeistä elämää, helvettiä tms. Itse en pelkää sitä, vaan minua pelottaa kuolema kokemuksena. Pelkään sitä kun elintoiminnot hiipuvat ja lakkaavat.

Onko kuolemassa mitään pelättävää, se osuu kohdalle kuitenkin joskus. Varmemmin kuin 7 oikein lotossa.

Paras kuolema lienee yhtäkkiä.

En pelkää, en vähääkään. Vaikka se on kerran ollut todella lähellä. Joku tarkoitus sillä, että ei ollut aikani siirtyä enkeleiden joukkoon. Vielä. Kaksi läheistäni sinne jo pääsikin -95. *vilkutivilkuti"

Helvettiin en usko. Kadotukseen kylläkin. Jumangega. Joku vois sanoa, että " nuin se jt-tausta vaikuttaa". Onhan siitäkin "taustasta" jo 27v.

Minä menen kuoltuani vain rakkaitteni luo.

Screw you guys, i'm going home. - Cartman

Guest kirjoitti:Itse en pelkää sitä, vaan minua pelottaa kuolema kokemuksena. Pelkään sitä kun elintoiminnot hiipuvat ja lakkaavat.

Niinpä, sen täytyy olla aivan kamala tunne. Täytyy toivoa, että sen kohdalle tullessa se sattuu nukkuessa tai silmänräpäyksessä tai edes "saappaat jalassa". Kun isoäiti kuoli äkilliseen sydänkohtaukseen, sillä raukalla oli kylmä hiki otsalla.

.

"Ettei se ole merkki siitä, että olen huono ja epätäydellinen Aadamin jälkeläinen vaan esim. että elimistössäni oli sillä hetkellä jokin häiriö tai hälytys."


Opit herättävät erilaisia ajatuksia ihmisissä. Minua jotenkin helpotti tuo selitys syntiinlankeemuksesta minkä opin JT kirjoista. Jotenkin pystyin hyväksymään kivut ja kärsimykset paremmin ja helpommin elämään kuuluvaksi, kun käsitin, että ne kuuluvat ihmiselämään eikä asiat voisi paremmin syntiinlankeemuksen vuoksi ollakaan. Tarinat maailman luomisesta ja syntiinlankeemuksesta eivät varmaankaan vastaa ajattelevan ihmisen kysymyksiin, mutta minua ne kuitenkin helpottivat silloin kun vielä uskoin niihin.

En erityisemmin pelkää - vielä.

Tuo on oikeastaan sellainen kysymys, jota pitäisi kysyä kuolevalta ihmiseltä. Jos saisi yhtäkkiä tietää, että elinaikaa on vain muutama viikko tai kuukausi, kyllä se voisi kohtalaisesti ahdistaa.

Ei mua se kuolema pelota, mutta jonkin verran kauhistuttaa ajatus hirmuisesta kivusta ja tuskasta ennen sitä vaikkapa liikenneonnettomuuden yhteydessä. Koska mulla ei kuitenkaan ole mitään hinkua kuolla pitkään aikaan, niin pyrin välttelemään ns. ennenaikaista kuolemaa omilla ratkaisuillani.

Kuulinpa muuten äskettäin iäkkäästä jt-naisesta, joka oli käynyt kuoleman portilla mutta elvytetty. Hän oli kuulemma matkannut kohti valoa ja olo oli ollut erittäin rauhallinen. Ei vaikuta pelottavalta.

Viljo kirjoitti:Kuulinpa muuten äskettäin iäkkäästä jt-naisesta, joka oli käynyt kuoleman portilla mutta elvytetty. Hän oli kuulemma matkannut kohti valoa ja olo oli ollut erittäin rauhallinen. Ei vaikuta pelottavalta.

Nuo kuolemanrajakokemukset ovat siis samanlaisia riippumatta henkilön uskonnollisesta vakaumuksesta. Ja miksipä eivät olisi. Kysehän on mitä todennäköisimmin luonnollisesta seurauksesta aivojen hapenpuutteen vuoksi.

Näyttäisi siis siltä, että eniten kuolemassa pelottaa se kuinka lähtee. Tottahan se on. Tapoja on kuitenkin niin monia, eivätkä kaikki ole suinkaan 'miellyttäviä'.

Valitettavasti Aspis on tuskin yksin tuon kokemuksensa kanssa siitä kuinka jehovantodistajana sitä pyrki tietyllä tavalla valmistautumaan erilaisiin fyysisiin(kin) vainoihin, ja niistä oli jopa varma. Kyse oli vain siitä milloin nuo hirveydet alkavat. Toki sitä kävi mielessään sen kuinka noissa vainoissa kuoleminen on todennäköistä, ja että se on vain osoitus uskon vahvuudesta jos kestää kaiken mahdollisen jeh.. anteeksi, vt-seuralle uskollisena.

Onnekseni kuulin sitten jossain vaiheessa spekulaation, jossa tuotiin esille näkemys, etteivät nykyajan koettelemukset tarkoita välttämättä fyysisiä vainoja, vaan ne voivat olla tämän maailman houkutuksia ynnä muita 'kiellettyjä' asioita. Se kuulosti niin hyvältä, että en edes tarkistanut sitä mistään, vaan päätin asian olevan niin. (KD)

mana kirjoitti: Siks ajattelinkin että heti kun mulla on kaikki jtasiat kunnossa ni mun kannattaa kuolla enennkuin taas mokaan. Aika sairasta.

Kyllä, sairastahan tuollainen ajattelu on. Mutta voit olla varma, ettet ollut, etkä ole tuollaisten spekulaatioiden kanssa ollenkaan yksin. Se nimittäin jehovantodistajuus aiheuttaa mitä järjettömimpiä päättelyketjuja kun oikein aiheeseen perehtyy. Vt-seuran tapa järkeistää usko, jonka tulisi olla vain uskon asia, on omiaan tällaisille epäterveille ilmiöille ja ajatuksille.

Eihän ovelta ovelle saarnaustakaan kannattaisi kenenkään tehdä. Jos se lopetettaisiin, niin kaikilla olisi vt-seuran opin mukaan hyvät mahdollisuudet päästä paratiisiin.

"Näyttäisi siis siltä, että eniten kuolemassa pelottaa se kuinka lähtee"

Kumma kyllä näyttäisi usko taikka sisu riittävän vaikka mihin, tuli mieleen ne jutut, amnestyko se oli vai mikä, mikä on tohkeissaan siitä että ihmisiä kidutetaan, mutta kertomusten mukaan ihminen kestää sen kohtelun murtumatta henkisesti, esim. tunnustamatta jotain vaadittua, kun niin sattuu.

Onko se nyt sitten kovempi koettelemus jos virta hiipuu muuten ?