Veljesseura.org

Just tänään tuli sellanen olo! Mistähän se johtuis? En oikein muista menneitä aikoja ,mikä on sinällään hyvä.
-Mut nyt ku tuntuu et mä en elä oikeesti. Voisko se johtuu tost jehovantodistaja menneisyydest? Ku se oli mulle aika traumaattista aikaa!
Nyt ku mä yritän muistella tän päivän tapahtumiakin ,niin ne tuntuu niinku ne ois unta vaan tai jotain sumuu. No mä en kai sitten oo viel oma itseni.
-Onks kellään saman kaltasia olo tiloja?
Tuntuu et täs vaan humisee pää. Mitä mun pitäis tehdä? Kaikki hyvätkin asiat tuntuu et en ois eläny niitä.
-Toisaalta mun elämän tilanne on aika hankala nyt.
Itehän mun pitää ratkasta tää ongelma. Varmaan muillakin entisillä jhv.lla on saman kaltanen tunne? Ku olihan se sisällä olo aika jotenkin niin hypnootista ,et sitku alko ajattelee omilla aivoilla enemmän niin sit alko tuntuu et mä oon elänny jossain huumeessa kokoajan.
Mut ku se tunne jatkuu nytkin...

-Päivitystä! Aloitin paritanssi harrastuksen tänä kesänä ja siel kyl tuntuu et back to life
Kyl tää elämä tuntuu aina välillä hymyilevän -Tosin oon kyl välil aika yksin ,mut onneks yks takuu varma ystävä. Noit jotka yrittää hyväks käyttää mu Potkin kyl pihalle... Parempi yksin ku olla ehdollistetuis kaveri suhteis!
- Te jotka ootte päässy eroon Jehovantodistajista ,niin älkää ihmeessä enää ehdollistuko!
-Täältäkin voi saada seuraa ,mut mä en oo kyl saanu.

rötökoski kirjoitti:Itehän mun pitää ratkasta tää ongelma.

Koulunsa käynyt lääkärikään ei voi auttaa tapaamatta potilasta, miksi et aloita ongemasi ratkaisua terveyskeskuksen kautta?

En nyt tarkottanut et nauttisin mitään huumeita. Jos joku käsitti asian niin. Vaan olo tilastani. Sitäpaitsi mä käyn psykiatrilla.
Puhuin lähinnä jehovan todistajuuden aiheuttamasta olo tilasta ,että minulle se tuntui kuin oisin nukkunut sen ajan elämätäni. Meinaan mä en ollu niitä jotka kuunteli saarnoja kokouksissa ,vaan mietin siel jotain ihan muuta ,olin omissa haave maailmoissa . Eihän kukaan järkevä jaksa saman toistoa!

Luulen, että tunteesi on tuttu hyvin monelle meistä. Taustalla kummittelee juuri tuo todistaja-menneisyys.

Psyykkeemme on rakentunut vuosien ajan tiettyjen kaavojen ja toimintamallien ympärille. Olemme eläneet todistajien luomassa illuusiossa ja maailmankuvassa. Olemme rakentaneet identiteettimme järjestön oppien mukaiseksi. Tuon illuusion varassa olemme peilanneet itseämme ja tehneet päätelmiä esim. siitä, olemmeko hyviä vai pahoja ihmisiä. Tästä on voinut seurata voimakkaita häpeän tunteita tai voimakasta ylemmyyden tunnetta ja kaikkea siltä väliltä.

Kun ympäristömme ja elämämme täysin muuttuu toisenlaiseksi, psyykkiset rakennuspalikat eivät muutukaan yhtä nopeasti. Olemme alitajuisesti edelleen kiinni vanhoissa "säännöissä". Voimme kokea häpeää ja syyllisyyttä omasta seksuaalisuudestamme ja muista tarpeistamme, joita emme vielä täysin hyväksy luonnollisiksi ja hyväksyttäviksi asioiksi. Koemme epäonnistumisen tunteita Jumalan ja ihmisten edessä kohtaamamme hylkäämisen vuoksi. Pyrimme oppimaan "maailmallisten" ihmisten ajatusmaailmaa josta emme vielä saa kiinni. Näennäisesti toimimme kuten toisetkin. Teemme työtä, hankimme uusia harrastuksia ja vietämme aikaa uusien kavereiden kanssa. Sisäinen maailmamme on kuitenkin palasina vielä pitkään. Sisäinen ristiriitatilanne aiheuttaa ns. todellisuuden torjumisen. Tunnemme kuinka aikaisemmin oppimamme illuusio hyökkää ajatuksiamme ja tunteitamme vastaan. Tämä saattaa aiheuttaa poissaolon tunteita. Ikäänkuin katsomme itseämme ulkopuolelta. Tuossa se nyt menee ja tekee asioita...mitäköhän se ajattelee...miltä siitä mahtaa tuntua...mihin tämä kaikki johtaa... Paras tapa testata omaa tilaansa on katsoa itseään peilistä. Tunnenko olevani tuo olento joka katsoo takaisin? Menneisyydestä toipuminen vie aikaa. Aivojemme pitää oppia uusia menetelmiä tämän maailman hahmottamiseksi. Oppiminen tapahtuu kokemusten ja niistä jääneiden muistijälkien avulla. Pikkuhiljaa noita muistoja kertyy ja saamme helpommin kiinni todellisuudesta ja itsestämme.

Tämä oli hieman hatara ja nopeasti tiivistetty yritys selittää psyyken mekanismia. Voi olla, että sinulla on joku tämän kaltainen vaihe menossa. Jos tästä on kysymys, voit luottaa siihen, että tilanne paranee kyllä ajan kanssa. Usein myös jonkinlainen terapia tai keskustelu auttaa ja nopeuttaa tätä prosessia. Monet selviytyvät tästä yksin, mutta avun pyytäminen ei ole häpeällistä.

Vieras kirjoitti:Sitäpaitsi mä käyn psykiatrilla.

No sitten asia on siltä osin hoidossa.

Jatkan vielä...

Tuo omaan peilikuvaan ja itsestä otettuihin valokuviin suhtautuminen heijastaa oman minäkuvan tilannetta varsinkin naisilla. Miksei myös miehilläkin. Naisena olen jutellut asiasta toisten naisten kanssa ja puhun osittain myös omista kokemuksistani. Kun kaksi sisäistä maailmaa, todistajien ja uudelleen rakentuva todellisuus, hyökkäävät toisiaan vastaan, sisäinen ristiriita ilmenee oman ulkonäkönsä kokemisena. Monet naiset kokevat tällöin itsensä rumaksi ja epämiellyttäväksi. Omia valokuviaan häpeilee. Monet välttävät peiliin katsomista ja kuvatuksi joutumista. On todella kiusallista olla tilanteessa jossa näkee itsensä peilistä samalla kun seurustelee muiden ihmisten kanssa. Omia ilmeitään ja eleitään alkaa kontroloimaan ja pahimmillaan menee täysin lukkoon. Tämä saattaa tapahtua esim. kampaajalla.

Kun oma sisäinen maailma alkaa rakentumaan uudelleen, minäkuva muuttuu samalla. Nainen alkaa ajattelemaan, että meikkaamalla saan itseni ihan siedettävän näköiseksi ja ainakin vaatteet päällä olen ihan ok. Itselleni tapahtui vasta ihan äskettäin suuri oivallus. Sain sisäisen rauhan nyt, noin 7 vuotta eroamiseni jälkeen. Katsoin itsestäni otettua valokuvaa jossa olin iloinen, rentoutunut ja nauravainen. Kuin salama kirkkaalta taivaalta pamahti päähäni ajatus, että tuohan on monella tavalla ihan kiva tyyppi. Hei, sehän olen minä Tämä saattaa kuulostaa hieman itserakkaalta, mutta mitä sitten? Itseään pitääkin rakastaa. En koe millään tavalla olevani muita parempi, koen olevani yhtä hyvä! Olen saanut sisäisen rauhan.

Minä myös koin nuo JT-vuodet elämäksi, jota en koskaan elänyt. Aina ihmettelin, kun salilla sanottiin, että JT:t elävät sitä "todellista" elämää. Ei ole todellisuutta elää luodussa illuusiossa, jossa lupaillaan asioita tapahtuvaksi vasta tulevaisuudessa (eli ei ehkä koskaan).

Elävään elämään kuuluvat myös ongelmat ja vastoinkäymiset ja niiden ratkaiseminen ilman valmiita ratkaisupaketteja (lisää kenttää, kokouksia ja tutkimista). Ihminen, jolla on probleemia, on itse asiassa lujasti elämässä kiinni.

Kriisi sisältää vaaran ja mahdollisuuden (psykologit sanovat näin). Vaara on sinulla ehkä siinä, että palailisit takaisin JT-seurakuntien piiriin ja mahdollisuus on varsinkin siinä, että ratkaiset tilanteesi ja saat elää loppuikäsi täysipainoista elämää normaaleissa puitteissa.

No, ehkä olen väärässä, sillä en ole mikään oraakkeli, mutta nuo ajatukset minussa heräsivät, kun luin kirjoituksesi. Älä pidä asioissa mitään kiirettä - kaikki selviää ajan kanssa aivan varmasti.

Paljon siitä mitä oikeasti olet ollut tulee kyllä takaisin. Ei ole kokonaan mennyttä se mikä on ollutta. Kunhan pääsee itsensä kanssa sopuun aiemmista ja kun nykyinen elämä on kehittynyt kyllin vahvaksi, asiat asettuvat osaksi yhtä elämän kudelmaa. Kesti minulla vuosikymmenen, vaan kannatti odottaa. JT-järjestö sai pari erävoittoa, mutta hävisi pelin.

Vieras kirjoitti:Kesti minulla vuosikymmenen, vaan kannatti odottaa.

Koskaan ei ole liian myöhäistä, mulla meni jehofiilinä neljännesvuosisata monotuksesta.

Meilo kirjoitti: Koskaan ei ole liian myöhäistä, mulla meni jehofiilinä neljännesvuosisata monotuksesta.

Antaa toivoa lukea että asiat voi selvitä pitkänkin ajan jälkeen kunhan jaksaa odottaa. Minä erosin 9 vuotta sitten oltuani sitä ennen 14 vuotta "totuudessa" johon tuli parikymppisenä yksinhuoltajana. Lähtiessäni jouduin kuitenkin ojasta allikkoon kun aloin hengailla narsistisen persoonallisuushäiriöisen miehen kanssa.Nyt olen henkisesti pääsemässä tuosta tyypistä eroon, mutta olen tilanteessa ettei mulla ole yhtään läheistä ystävää. Ei ollut niitä jt-aikoinani (ei uskovia) enkä ole saanut niitä näinä 9 vuotenakaan osittain omaa arkuuttani ja osittain voimattomuutta vaikean suhteen viedessä kaiken energian. Mulla on myös tunne etten elä ollenkaan. Aina kun kuuntelen juttuja miten muut viettää illanistujaisia tai seurustelee tai matkustelee ja viettää perhe-elämää, tunnen itseni ulkopuoliseksi. Mulla on tosin aikuinen poika joka ei onneksi ole koskaan mennyt mukaan jt-uskoon jos lapsuuden kokouksia ei lasketa, ja elää nyt ihan hyvää elämää, niin hyvää kuin lapsuutensa vääriä oppeja saanut voi elää. Tunnen siitäkin syyllisyyttä ja häpeän aikaisempaa elämääni niin paljon etten oikein uskalla kertoa elämästäni kasvotusten kenellekään. Miten siinä sitten ystävyyssuhteita voisi tullakaan? Olo on tosi hirveä ihan joka aamu kun herään todellisuuteen. Terapiassakin olen käynyt, ja se on helpottanut oloa, mutta tyhjältä silti tuntuu tämä elämä. Ehkä mulla on myös keski-iän kriisiä kun 50 v lähestyy ja ajattelen että nyt pitäisi elää kun vielä jaksaa ja on terve ja on hukannut suuren osan elämästään.

Ettei tässä olisi ihan parhaimmiten sopivaa juteltavaa sinne vertaistukeen ?

Kyllä niitä ystävyyssuhteita voisi tulla ja miksei tulisi, kavereita ensin ja ehkä määritelmällisestikin ystäväksi voi todeta pitemmän ajan kuluttua.

Näin maallikosta tuossa on jo hyvät rupattelun ainekset kasassa, kysymykset voisivat kiinnostaa ulkopuolistakin.

Tsemppiä

Vieras kirjoitti:Antaa toivoa lukea että asiat voi selvitä pitkänkin ajan jälkeen kunhan jaksaa odottaa.

Ja muistaa käyttää "odottamisen" asian hyväksi ja tehdä itselleen selväksi mistä oli kyse. Mun 25 vuotta osui jonnekin 1970-1995 välille, jolloin ei ollut nettiä eikä minulla ollut mitään tietoa kriittisestä kirjallisuudesta. Kun sitten sain nettiliittymän, niin kesti ainoastaan parisen viikkoa karistaa kaikki "mitäs jos Vt-seura on sittenkin oikeassa" -ajatukset. Sitten kului muutama vuosi innokkaassa tutkimisessa, joka avasi silmäni sille millainen tapavalehtelija Vt-seura on ollut (etenkin Russelin kuoleman jälkeen) ja mitä kaikkea soopaa minullekin syötettiin aikoinaan.

...olen tilanteessa ettei mulla ole yhtään läheistä ystävää.

Näinhän se menee helposti, harvemmin henkilöllä tulee tuo asia mieleen kun hän alkaa epäillä Vt-seuran totuutta. Ennen kuin sulkee salin oven perässään olisi hyvä haalia itselleen noita nk. maailmallisia ystäviä. Vt-seuran opetuksesta poiketen kyseessä ei ole joukko pelkkiä narkkareita ja epäluotettavia yksilöitä. Minut monotettiin kirjeellä kun olin Saharassa töissä, kun palasin Suomeen, sain harrastukseni parista hyvin nopeasti hienoja ystäviä.

Tunnen siitäkin syyllisyyttä ja häpeän aikaisempaa elämääni niin paljon etten oikein uskalla kertoa elämästäni kasvotusten kenellekään.

Oma kokemukseni on yllättänyt minut. Jehovantodistajana ja 25 vuotta sen jälkeenkin pidin jehovantodistajuuteni piilossa. Nyt olen tuonut sen aina esille kun vaan joku on viitannut asiaan, olen yrittänyt saada aikaan keskustelua, mutta pettymyksekseni kukaan ei ole asiasta kiinnostunut. Olisikohan niin, että tuomalla asian kiihkottomasti esille helpotat omaa tilannettasi enemmän kuin arvaatkaan?

Miten siinä sitten ystävyyssuhteita voisi tullakaan? Olo on tosi hirveä ihan joka aamu kun herään todellisuuteen. Terapiassakin olen käynyt, ja se on helpottanut oloa, mutta tyhjältä silti tuntuu tämä elämä. Ehkä mulla on myös keski-iän kriisiä kun 50 v lähestyy ja ajattelen että nyt pitäisi elää kun vielä jaksaa ja on terve ja on hukannut suuren osan elämästään.

Koskaan ei ole myöhäistä, itseltäni tärvääntyi jehovantodistajuuteen liittyen melko tarkkaan elämäni ensimmäiset viisi vuosikymmentä. Nyt olen elänyt 15 vuotta ilman jatkuvaa syyllisyyden tunnetta sekä jatkuvia demoniajatuksia ja -painajaisia. Ellet ole käynyt xjt-tapaamisissa, niin kokeile ja katso mitä saat irti. Täysin ulkopuolisen ei jt-asioista kannata yrittää syvällisempää keskustelua, joka keskustelu on kuitenkin tärkeä osa itsensä hyväksymisessä.

Kiitos Meilo kommenteista!

En ole ollut mainitsemissasi tapaamisissa. Kun läksin srk:sta n 9 v sitten, halusin unohtaa koko asian. En ajatellut että se vaikeuttaisi mun elämääni, olinhan kuitenkin elänyt myös yli 20 vuotta ennen kuin minusta tuli jt. Mutta näin jälkeenpäin olen tajunnut että en päässyt yli vaikeasta ihmissuhteestani koska ajattelin että enhän minä parempaa voi saada kun olen ollut "jessulijengissä" niinkuin hän minulle monesti muistutti. Mut miksei, ehkäpä menenkin sellaiseen tapaamiseen joku päivä. Mulla on tavallaan kaksi kriisiä joista selvitä nyt.
Tämä "jessulitausta" ja itsetunnon miinukselle vienyt ihmissuhde. Siinä sitä soppaa on selvitettäväksi. Nyt kun alan olla jo jotenkin selvillä vesillä tämän ihmissuhteen kanssa, mulla on mahdollisuus paneutua tähän jt-asiaan. Olenkin tutkaillut näitä sivustoja ja vastaavia ja löytänyt paljon tietoa mm sinun Meilo kirjoituksista. Silloin kun erosin, ajattellin vielä että ko usko on "totuus" niinkuin he sanovat, mutta minä vaan en kyennyt elämään niiden normien mukaisesti. Kun sitten löysin itseni istumasta heidän oikeuskomitean edessä selvittämässä omaa sukupuolielämääni heille, päätin ettei tämä voi olla oikein. Muuta tietoa en tarvinnut. Koin että aikuisena ihmisenä minua kyykytetään ja pahasti, ja läksin. Hyvä niin. Nyt kun olen mm täältä lukenut näistä oppisekoiluista, tiedän että silloinen päätökseni oli oikea. Mulla on kriisi nyt, ja etsin kovasti mihin suuntaan lähden, ja olen vakuuttunut että vielä jonain päivänä tulen heräämään ilman ahdistusta. Jo se että tutkin asioita netistä ja olen tehnyt niin pari vuotta, on eteenpäin menoa. Terapiassa käsittelin lähinnä tätä ihmissuhdeongelmaani, en niinkään näitä jt-kuvioita vaikka niitäkin on sivuttu. Tälle palstalle kirjoittaminenkin oli kynnys jonka olen nyt rikkonut.

Vieras kirjoitti:En ole ollut mainitsemissasi tapaamisissa. Kun läksin srk:sta n 9 v sitten, halusin unohtaa koko asian.

Itseäni fiksummat ovat esittäneet, että jt-menneisyyden maton alle lakaisu ei ole järkevä tapa toimia. Jt-menneisyyden kanssa tuli tasata tilit, jolloin asia ei ole edes alitajuntainen taakka, joka kuulema voi ärtyä pitkänkin ajan kuluttua. Kannattaisi keskustella jonkun alan ihmisen kanssa asiasta, jolloin asiantuntijamielipide voisi hyvinkin antaa puhtia ja palikoita elämään.

Mut miksei, ehkäpä menenkin sellaiseen tapaamiseen joku päivä. Mulla on tavallaan kaksi kriisiä joista selvitä nyt.

Itse asiassa olen useamman kerran ajatellut, että myös pitempään eläneille naisille soisi kehittyvän vastaavanlainen "IKEAn kirkolliskokous", joka meillä pitempään eläneillä miehillä on toiminut useamman vuoden. Kokoonnumme epäsäännöllisesti sellaisella 5-6 osanottajan voimalla ja pyrimme pitämään keskustelun hallinnassa ja pysymällä sovitussa teemassa.

Tämä "jessulitausta" ja itsetunnon miinukselle vienyt ihmissuhde. Siinä sitä soppaa on selvitettäväksi.

Niinpä, mutta tilanteesi on sikäli hyvä, että pystyt kirjoittamaan tilanteestasi. Turhan usein olen kuullut erotetuista, jotka koteloituvat syyllisyydentunteeseen ja jatkavat pelkkää näennäiselämää. Viinasta on monelle tullut lääke. Olen kerran seurannut sivusta kun päivittäin kännäävä ja sammuva, täysin deekiksellä oleva entinen jt kailottaa ympäripäissään luopiovastaista tekstiä - en tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa, tyyppi ei tuntenut minua eikä taustaani, kirjoittelustani puhumattakaan.

Silloin kun erosin, ajattellin vielä että ko usko on "totuus" niinkuin he sanovat, mutta minä vaan en kyennyt elämään niiden normien mukaisesti. Kun sitten löysin itseni istumasta heidän oikeuskomitean edessä selvittämässä omaa sukupuolielämääni heille, päätin ettei tämä voi olla oikein.

Uskonto on hallinnan väline ja seksuaalisuus oiva työkalu tuossa toiminnassa. Totuutta Vt-seuran opetuksissa ei ole yhtään sen enempää kuin kilpailevissakaan uskonnoissa, suoranaista valhetta on sitten sitäkin enemmän. Seksuaalisuuteen liittyen on hilpeää havaita, ettei Raamatussa ole kieltoa kahden naimattoman (ja kihlaamattoman) välisestä vaakamambosta. Toki muissakin uskonnoissa selitetään porneia-sana harhaanjohtavasti, sehän tarkoitti vastikkeelista seksiä - temppeliprostituutiota. "Papin aamen" otettiin käyttöön vasta siinä ajanlaskumme 800-luvulla, siihen asti muutettiin yhteen ja sillä hyvä. Pakanallisuuskammoinen Vt-seura ei jostain syystä kuitenkaan kammoksu Suuren Babylonin kehittämää pakanallista vihkimistä.

Mulla on kriisi nyt, ja etsin kovasti mihin suuntaan lähden, ja olen vakuuttunut että vielä jonain päivänä tulen heräämään ilman ahdistusta. Jo se että tutkin asioita netistä ja olen tehnyt niin pari vuotta, on eteenpäin menoa.

Ainakin minulle tuo tutkiminen on ollut elintärkeää, sen avulla olen pystynyt karistamaan sen 25 vuotta syyllisyyden ja alemmuuden siitä, "etten kyennyt elämään Vt-normien mukaan". Se tutkiminen jäikin sitten päälle, eli tästä on tullut minulle uusi harrastus. On mielenkiintoista tutkia kuinka miljoonia ihmisiä viilataan linssiin amerikkalaisella 1800-luvun uususkonnolla siten, että jäsenet vielä vapaaehtoisesti alistuvat kyykytettäviksi ja tuntevat olevansa muita parempia.

Tälle palstalle kirjoittaminenkin oli kynnys jonka olen nyt rikkonut.

Juu Meilo, olen kyllä pannut merkille että sinä todellakin tutkit ja tuot nämä tutkimistuloksesi myös meidän laiskempien saataville. Täältä minäkin Suomi24 lisäksi olen niistä lukenut. Aluksi mulla tuli kirjaimellisesti pää kipeäksi joka kerta kun tulin näille palstoille, varsinkin kun piti yrittää löytää se asia herjanheiton seasta, mutta vähitellen hakeuduin uudelleen ja uudelleen näille sivuille ja nyt olen alkanut tutkia uskontoihin liittyen vähän muualtakin netistä. Minulle tästä tuskin harrastusta tulee, mutta toivottavasti sen verran selville saan että pääsen eteenpäin elämässäni ja voin jättää jt-historiani sille kuuluvalle paikalle: menneisyyteen.