Ensimmäinen kosketukseni Jehovan todistajiin tuli äitini siskon eli tätini luona. Minulla oli tapana käydä usein serkkuni luona kyläilemässä.
Tuo tätini oli hyvin voimakasluonteinen Jehovan todistaja , ja jopa kovaäänisesti ja toruvasti pakotti minut kuuntelemaan häntä , kun olin epäillyt paratiisia , ylösnousemusta ja ikuista elämää.
Vaikka olin tuolloin jotain 8-9 vuotias , niin silti epäilin , ettei se voisi olla mahdollista.
No siinä , kuunnellessani tätini puoliksi suutuksissaan esittämää saarnaa , niin myötäilin vain sitten , että , ”no pitää sitte näköjään ruveta uskomaan” , niin siten sain tätini rauhoittumaan.
Mutta sitten pihalla leikkiessäni serkun kanssa , kielsin taas kaiken , ja serkkuni , joka oli minua huomattavasti nuorempi , sanoi minulle , että no sittenpähän näät kun Harmagedon tulee , että olis kannattanut uskoa , ku rupee kauheita asioita tapahtuun.
No , siinä lapsuusvuosien vieriessä vanhempani erosivat , ja isäni solmi uuden avioliiton toisen naisen kanssa , ja he muuttivat kauas pois , enkä voinut enää tavata , enkä pitää yhteyttäkään isääni lapsena ollessani.
Äitilläni oli vaikea alkoholiongelma ja hän yleensä rupesi riehumaan päissään , ja joi keskellä viikkoakin ihan kirkasta viinaa , puhumattakaan viikonlopuista , vaikkakin hän kyllä piti meidät ruoissa ja vaatteissa hyvin.
Elämä meille lapsille oli ollut yhtä helvettiä, minulle esim. lapsena kun olin reilun 1-2v. ikäinen - enoni kastoi tuttia koskenkorvassa ja pani sen suuhuni useita kertoja , pari sairaalareissuahan siinä tuli , kun meinasin kuolla. Sitten vasta enoni uskoi , ettei kannata ainakaan enää tarjota tuolle kossua , ku ei näköjään ole tuota viinapäätä vauvalla yhtään. Eikä lääkäritkään tajunneet mitata alkoholia verestä vauvalta , kun siihen aikaan sellaiset tapaukset olivat varmaan aika harvinaislaatuisia.
No se siitä turvattomasta lapsuudesta. Olimme siis hyvää peltoa , johon kylvää valtakunnan siemen - paratiisista jossa vanhoja ei enää muistettaisi , eivätkä ne ajatukseen astuisi...
Muistan miten tunnelma meillä kotona oli aina hyvin synkkä , sitä synkkyyttä olisi voinut melkein käsin kauhoa , jopa koirakin vaistosi sen ja oleskeli masentuneena sängyn alla.
No , äitikin siinä , vaikka joi ja yriteltyään uutta elämää useiden miesten kanssa – epäonnistui kaikkien kanssa – silti uskoi jollain tavalla ”totuuteen” ja tuuliviiri kun oli niin , päissään sitten levitteli tuota jehovan todistajien materiaalia ja tunnekuohussaan mölisi tuota ”totuutta” niille uusille miehilleenkin , milloin kellekkin vuorossa olevalle.
Me lapset kärsimme hyvin kovasti henkisesti ja aloimme jopa sairastua kukin ,sisareni skitsofreniaan,veljeni maanisdepressiivisuuteen ja minä kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön ja apatiaan.
Minusta tuli hieman poissaoleva,mutta valtakunnan totuus alkoi vaikuttaa minuun.
Tuo tätini oli saanut minusta kivasti otteen , hän kertoi minulle usein , että Harmagedonissa Jehova mädättää lihan - luiden ympärille ja linnut tulevat ja nokkivat silmät päästä niiltä , jotka eivät tottele hyvää uutista ja ole Jehovan todistajia silloin.
Minä jouduin pelon ansaan , enkä voinut enää ajatella täysin omaehtoisesti. Tätini näet opetti , että Saatana yrittää vaikuttaa meidän mieliimme monin tavoin , ja se mitä ajattelemme voisi heijastaa Saatanan tahtoa ennemmin kuin Jumalan tahtoa. Jopa muut läheisemme voivat puhua Saatanan tahdon mukaisesti ja yrittää saada meidät epäröimään tiellämme kohti kastetta.
Ja höysteeksi hän kertoi , että Saatana oli yrittänyt estää häntä menemästä kasteelle vielä viimemetreilläkin , että Saatana oli paukauttanut pukukaapin oven kiinni tiukasti , kun hän oli ollut ottamassa uimapukua kaapista , mennäkseen kastetapahtumaan uimaaltaaseen.
Mutta oli kuitenkin selviytynyt tilanteesta - rukoiltuaan Jehovaa avuksi , kaappi oli auennut.(taisi olla vähän skitso tuo minun tätini,kun tommosia koki)
No minä , kun olin jo vaipunut pelon alle , enkä voinut enää ajatella selkeästi , (Jehovahan voisi suuttua niin ,että salamalla tappaisi minut) , niin olinkin siitä eteenpäin nöyrää poikaa ja tottelin sokeasti tätiä , äitiäni(ei jehovan todistaja) ja muita Jehovan todistajia.
Esim. En ollut vielä Jehovan todistajia , kun mentiin ekaa kertaa konventtiin äitini ja tätini ostivat minulle ylisuuren puvun , että olisi kasvuvaraa , ja pakottivat minut pitämään tuota pukua päällä matkalla konventtiin ja takaisin , näytin rumalta siinä ja olin onneton ja ahdistunut , eikä kysymykseenkään tullut , että pukua olisi saanut ottaa pois kesken kaiken. (koin olevani pelle)
Osaksi tämä johtui siitäkin ,etten kyennyt ilmaisemaan omaa tahtoani yhtään. Olisin voinut sanoa että, hei – kuule emmä mihinkään hikiseen konventtiin lähde... tai vaikka vedä toi paska pukus vaikka p... kuten aidon murrosikäisen olisi pitänytkin , kapinoida.
Mutta ei , minä vain tottelin ja kärsin. Vaikka uskon , ettei minun olisi tarvinnut kuin ärähtää ja sanoa 'en' tai 'en lähde' , niin olisin säilyttänyt ainakin jotain itsekunnioitusta.
Oli ne ahdistavia aikoja. Äitikään ei missään asiassa puolustanut minua - vaan kannatti minun työntämistäni Jehovan järjestöön , koska hän kuitenkin uskoi siihen , vaikkakaan ei viinan ja tupakin takia voinut itse liittyä mukaan. Poikahan on siellä kuin 'herran kukkarossa - hänellä oli tapana sanoa'.
Minulla oli alkoholistiperheen lapsena voimakas tarve saada hyväksyntää. Alkoholistiperheen lapsi nimittäin ei voi tuntea itseään hyväksytyksi , ellei ansaitse sitä hyvillä suorituksillaan.
Tämän vuoksi Jehovan seurakunnan 'rakkauspommitus' teki vaikutuksen minuun , sain hirveästi ihmettelynsekaista kunnioitusta seurakunnassa - kun liityin vielä kastamattomana ollessani julistajien riveihin ja teokraattiseen puhekouluun.
Koin tämän rakkauspommituksen niin hunajaiseksi , että halusin tehdä kaikkeni valtakunnan työn edistämiseksi.
Minulla oli myös vaikea keskittymisongelma , en voinut esim.lukea ja vartiotornit ja herätkää lehdet jäi lukematta , puheet valmistelin viimetingassa hädissään ja ne olivat huonoja ja kaikkein vaikeinta oli sairaalloinen ujous - en pystynyt yhtään luontevasti kommunikoimaan toisten 'kristittyjen' kanssa - vaan puhuin vain konemaisesti vastauksen - reagoin jotenkin robottimaisesti - toisten kommunikaatio yrityksiin. Se on johtunut sosiaalisesta kyvyttömyydestä.
Seurakuntalaiset huomasivat tämän ja jotenkin alkoivat varomaankin lopulta minua ja pitämään huonona seurana. Eräskin Jehovan todistaja mies suuttui minulle pysyvästi , kun en osannut olla hänelle ystävällinen , kun hän pyysi minua mukaan pelaamaan jalkapalloa , vastasin rumasti että , ”Ei kiinnosta.”. Tuo mies siihen että , ”no mikä sua sitten kiinnostaa ” , niin vastasin että , ”tietokone”. Niin hän siihen että, ”jaa sää ookki niitä miehiä”.
En tietenkään tiennyt tietokoneista mitään tuolloin , mutta koin että ne ovat kiinnostavia.
Vaikka kaduin heti töykeyttäni ja pyysin pitkän ajan jälkeen anteeksikin häneltä , niin tunsin syyllisyyttä silti , enkä päässyt syyllisyydestäni eroon. Hän sanoi , ”että mitäpä noista...”
Mutta ei hän antanut minulle anteeksi oikeasti , vaan kantoi siitä kaunaa , ja meidän välille ei voinut kehittyä mitään ystävyyttä enää koskaan. En siis ollut valtakunnan ainesta selvästikkään.
Veljeni tarina:
Minä olin ollut jo lapsesta pitäen jollaintapaa hieman autistinen en kyennyt esim. pukeutumaan koulussa 1. ja 2. luokalla – vaan opettajan piti pukea minut välitunnillekkin , enkä oppinut kelloa , vasta kuin 5:llä luokalla jne.
Olin jäänyt luokalle , kun melkein kaikki aineet olivat numeroissa 4-6.
Käytös oli 9 , kun vain istuin apaattisesti paikallaan , mieli jossain omissa maailmoissa.
Veljeni taas oli hyvin vilkas ja sosiaalinen lapsuudessaan.
Hän sai helposti kavereita ja kun tytöt alkoivat häntä teini-ikäisenä kiinnostaa , niin hänellä oli joku sellainen viehätysvoima , että hän sai helposti tyttökaverin.
Mutta koska tuo epävakaus hänessä alkoi vaikuttaa murrosiän jälkeen , niin hän ei oikein pystynyt pitämään pitkää aikaa samaa tyttökaveria – hän jopa meni naimisiinkin myöhemmin nuorena aikuisena 2 kertaa , mutta ei voinut pitää kumpaakaan vaimoa , koska nuo vaimot huomasivat hänen epävakautensa ja halusivat erota hänestä.
No niin , siis veljeni oli epävakaa , mutta valtakunnan 'totuus' alkoi vaikuttaa hänessä ,se vaikutti hänen sydämessään hyvin voimakkaasti.
Veljeni oli harrastanut judoa jo monta vuotta ja oli saavuttanut ruskean vyön , tämä judo oli hänelle kaikki kaikessa ja hän oli lahjakas siinä. Hänellä oli suunnitelmissa lähteä kilpailemaan sm-tason kilpailuissa voitettuaan joitakin pienempiä judokilpailuja.
Mutta saatuaan 'täsmällistä tietoa totuudesta' , jota minäkin hänelle tyrkytin (koska olin jo syvällä Jehovan pelon musertama ja kyvytön ajattelemaan järkevästi) , no siis veljeni lopetti judoharrastuksensa , vaikka hän olisi voinut kehittyä siinä vaikka judo-opettajaksi , ja siitä hän olisi voinut tienata myöhemmin vaikka elantonsa.
Niin , minäkin tosiaan muistan , kuinka pidin veljelleni tutkistelua selittäen , että judo on sota-taitolaji , ja ettei harmagedonista voi selviytyä sellainen , joka opettelee sellaisia.
No , veljeni kun oli hyvin herkkä luisumaan Jehovan pelossa alaspäin , niin hän lopetti judon kuin seinään , ja hän kärsi hyvin voimakkaasti , kun sydän halusi vain ainoastaan harrastaa judoa , mutta mieli vastusti ja sanoi , että Jehova kieltää sen.
Veljeni epävakaus lisääntyi tuon kauhean ristiriidan siivittämänä ja hän lähtikin armeijaan vapaaehtoisena , ikäänkuin riuhtaistaakseen itsensä irti , näistä asioista - (nuorempana kuin normaalisti mennään armeijaan) - saadakseen kai etäisyyttä asioihin - (hänelle armeija oli kuitenkin pakollinen , koska hän ei ollut kuitenkaan kuin vasta kiinnostunut Jehovan opetuksista , tosin olihan se Jehovan todistajillekin siihen aikaan pakollinen vielä , mutta he menivät mieluummin vankilaan).
No , jokatapauksessa veljeni sitten siellä armeijassa töpeksi , kun ryyppäili ja lähti milloin mitenkin 'omille lomille'. Nuo luvattomat lomat kuluivat ryypätessä hänellä ja hyvin epävakaissa toiminnoissa. Kerrankin hän heräsi erään talon murjun lattian alta , kun oli päissään ryöminyt sinne suojaan siis jostain ulkoseinän ja perustusten välisestä raosta.
Hänen herkkä epävakaa omatuntonsa tuomitsi hänet kaikesta tästä , mutta hän koko ajan luisui alaspäin hulluudessa.
Hänellä jäi päälle voimakas itsensä-soimaamis ilmiö , ja hän koki itsensä arvottomaksi ja pahaksi.
No , kun armeija lähestyi loppuuaan niin , veljeni oli tuomittu ylipalveluun ja hyvittämiseen rötöksistään armeijassa ja häntä pidettiin putkassa parisen viikkoa yhteen menoon (kävi varmaan aika pitkäksi) , ja siellä putkassa ei saanut lukea kuin raamattua. Kerran hän pääsi hetkeksi pois sieltä selvittämään jotain asiaa kai puhelimella vissiin, en oo varma , niin hän salakuljetti sinne putkaan pornolehtiä , että näkis ees naisia kuvista.
No , ne otettiin häneltä vain kylmästi pois ja tuomiota lisättiin. Hän luki sitten sitä raamattua siellä putkassa ajan kuluksi ja alkoi epävakaisuudessaan ajattelemaan itsestään , että hän kuuluu hallitsevaan taivasluokkaan (144000 + Jeesus).
Äitini sitten kirjoitti kirjeen sinne armeijaan , ja vetosi siihen , että veljeni on pahasti sairastunut siellä putkassa ja pelättyään oikeusjuttua – armeija päästi sitten veljeni sieltä pois.
Tämä kertoo juuri maanis-depressiivisuudesta , ensin koetaan itsensä arvottomaksi , ja pahaksi , mutta sitten mieli kääntyykin välillä taas niin,että ollaankin kaiken yläpuolella.
No, eihän siinä mitään , jos välillä kuvittelee itsensä Jeesuksen hallitsijatoveriksi , mutta jos sitten ryhtyy sekoittamaan punaviiniin myrkkyä ja juomaan sitä , että nyt on aika siirtyä taivasluokkaan hallitsemaan maata vahvalla kädellä , niin ollaankin jo hako teillä.
No , minä sain kuitenkin puhuttua järkeä hieman veljelleni , ettei hän kuulu hallitsevaan taivasluokkaan , vaan me kuulumme tänne maan päälle paratiisiin.
Veljeni uskoi ja luotti minuun ja jätti sitten sen ajattelun , eikä muistonvietossakaan sitten osallistunut viiniin ja leipään. Olin helpottunut.
Veljenikin koetti teokraattista puhekoulua , mutta pidettyään pari puhetta , ei jaksanut sairautensa vuoksi enää pitää niitä lisää , vaan jäi aina kotiin , eikä halunnut osallistua niihin.
Hän oli ollut irti tupakastakin puolisen vuotta , mutta sitten alkoi taas uudestaan tupakoida salaa ensin , mutta sitten eräs vanhin oli sattumalta kohdannut hänet kaupungilla , kun hän tupakoi ja tuo vanhin oli ikäänkuin ylivarovaisesti vetäytynyt pois veljeni luota (pettyi vissiin ja järkyttyi veljeni touhuista) , eikä hän edes tervehtinyt veljeäni.
Veljeni otti tämänkin aika raskaasti , kuten kaikki muutkin töppäilynsä.
No sitten veljeni meni seurakunnan veljien luo kuitenkin ja sanoi , että haluaa kasteelle , hän näet ajatteli että , kun hänet kastetaan , hän saisi voimaa Jehovalta – elää oikein.
Mutta vanhimmat eivät antaneet lupaa mennä kasteelle , koska hän oli tupakoinut ja se tupakoiminen voisi tulla sitten kasteen jälkeen taas ja jouduttaisiin erottamaan.
No , ei siinä mitään , mutta veljeni synkkyys ja tupakointi ja juopottelu vain lisääntyi , samoin kuin se soimaus , jolla hän itseänsä ruoski – hän koki itsensä pahaksi ja arvottomaksi.
Sitten tuo tilanne räjähti käsiin. Äitini oli päästänyt jonkun juoppo paska haisevan ukon meille lattialle nukkumaan , ja veljeni räjähti ja heitti tuon äijän ulos. Ja sanoi että , nyt hän ottaa kirveen ja lähtee tappamaan kaikki juopot lähistöltä.
No niin , siis kirveen kanssa hän sitten kääntyi kuitenkin puhelimen luo ja soitti poliisille ,että 'tulkaa hakemaan hänet , tai alkaa tulemaan ruumiita justiinsa !' No poliisit uskoivat tämän oitis ja tulivat ja veivät hänet sitten mielisairaalaan.
No siellä sairaalassa sitten , hänen sairauttaan tutkittiin ja hänet pidettiin mömmöissä huolellisesti.
Sairaudeksi luokiteltiin 'maanis-depressiivinen ja uskonnollinen psykoosi' , kävin häntä katsomassa usein ja osallistumassa hoitokokouksiin.
Lääkärit olivat ymmärtäväisiä ja ystävällisiä , eivätkä halunneet soimata minua uskoni vuoksi , he viisaina ymmärsivät , että turhaa on uskovaista yrittää kieltää uskomasta. Sen sijaan he kävivät läpi lapsuuttamme ja yrittelivat avata veljeni päässä pyörivää noidankehää. Veljeni oli kuin kaatunut tietokone , joka ikuisessa silmukassa toisti samaa hulluutta , kaikkiaan 7 vuotta.
No , aina kun veljeni yritti kotiutua sairaalasta , ne yritykset päätyivät aina samaan . Hän otti ryyppyputken ja hölmöili ja häiriköi ja kun hän selvisi siitä , niin tuli itseviha ja itsesoimaus päälle ja monesti ne päätyivät lääkkeiden yliannostukseen , siitä sairaalaan vatsahuuhteluun , ja bumerangina takaisin mielisairaalaan.
Tosin hän oli turvassa sairaalassa mutta aina hän myös halusi yrittää uudestaan.
Eräänä kertana hän onnistui saamaan tyttöystävän , jonka kanssa hän sitten asui avoliitossa ja tyttö selvästi rakasti häntä , ja veljeni sitä tyttöä. Pari vuotta se tyttö sitten veljeni toilailuja katseli ja olisi katsellut pitempäänkin ,mutta veljeni huomasi , että hän kärsi. Siispä veljeni käski hänen lähteä kotiinsa ja he erosivat , koska veljeni ei halunnut tuottaa kärsimystä tytölle enempää.
Minäkin tätini kanssa yritin pitää tutkistelua veljelleni noinakin päivinä , koska ensisijainen huolenaiheemme oli saada heidät naimisiin , katsos eihän Jehova hyväksy haureudessa eläviä.
Torpedoimme ja häiritsimme uskollamme tätäkin yritystä selviytyä.
No 7 vuotta siinä suunnilleen sitten meni kaikkiaan – tuota melkolailla samaa hullunmyllyä ja veljeni selvästi vaurioitui aivoistaan vielä enemmän , kun joi viinaa ja käytti kokoelmaa erilaisia lääkkeitä samalla.
Ja aina sama juttu – kauhea itsensä syyllistäminen ja itseinho ja viha – hän ei oikein voinut peilistä itseään katsoa , niin hän vihasi itseään ja omaa olemustaan.
Silti hän vielä yritti avoliittoa erään nuoren naisen kanssa , mutta se päätyi lopulta traagisesti. Sitäkin kesti n.2 vuotta ja jälleen osasyyllisiä Jehovan todistajat , en kuitenkaan tällä kertaa minä.
Jehovan todistajat nimittäin toivoivat heidän 'laillistavan' suhteensa menemällä naimisiin , vaikka eihän avoliittokaan laitonta ollut ja näin hullu historia toisti itseään.
Tuo nainen myös käytti kierukkaa , ettei tulisi raskaaksi. Ja Jehovan todistajat tietysti kauhistuneena sanoivat , ettei kierukkaa olisi sopivaa käyttää , koska se jotenkin sallii munasolun hedelmöityä , eli uusi elämä ehtii saada alkunsa , ennenkuin se tuhoutuu sitten kierukan vaikutuksesta.
En itse tiedä tarkemmin tuota mekanismia ,että onko se noin , mutta Jehovan todistajat saivat tämän naisen ylipuhuttua – poistattamaan kierukan. Ja tietäähän siinä sitten miten käy kun kierukka poistetaan ja naidaan kuin kanit.
Kun tuo nuori nainen sitten tuli raskaaksi veljestäni , niin lääkärit ehdottivat aborttia hetimiten jo raskauden alkuvaiheessa , koska lääkärit tiesivät , ettei tuo nainen kykenisi olemaan äiti , koska tämä oli vaikeasti mielisairas myös. Kaksi hullua olisi siis liikaa lapsen vanhemmiksi.
No siitä sitten nuo vanhoilliset Jehovan todistajat intoutuivat sitten , että ei aborttia saa tehdä ja niin edelleen ja tällaisesta ristiriitaisesta tilanteesta , sitten tuo nainen väsyi ja suostui kuitenkin aborttiin ja meni niin huonoon kuntoon sekä fyysisesti , että henkisesti , että joutui vuodeosastolle toipumaan ja siitä hänen oli vaikea toipua. Jehovan todistajat kävivät vuode-osastollakin häntä katsomassa , mutta nainen sanoi heille vain ,että ”teidän takianne minä olen tänne joutunut”.
Eikä Jehovan todistajat enää vaivanneetkaan häntä sen enempää , he sanoivat että se nainen on 'aivan vastuuton' - ei sitä enää kannata yrittää käännyttää.
Näin se historia toisti itseään ja veljeni itsemurhayrityksiä.
Kerrankin hän meni metsään etsimään kärpässieniä ja löydettyään yhden – söi sen. Hän ei iljennyt syödä sitä punaista kuorta , koska se oli niin iljettävän näköinen valkoisine pilkkuineen. Hän kuori sen, söi sen vaalean sienen osan ja jäi odottelemaan kuolemaa. Mutta sitten hän heräsikin yöllä kylmissään ja palasi kotiin.
Hän kertoi myöhemmin , että se kuolemaan johtava myrkky onkin näköjään siinä punaisessa kuoressa , jonka hän oli kuorinut.
Hän sanoi vain humoristisesti , että hänelle tuli vain hyvä olo sienen syömisen jälkeen ja arveli että oisko tuossa jotain huumetta , joka saa hyvänolon tunteen aikaan.
Me olimme jo perheenä niin ymmällämme , että emme mitenkään enää voineet häntä auttaa ja sitten se tapahtui lopulta.
Veljeni onnistui jättämään tämän maailman , hän jätti vain kirjeen , jossa hän sanoi ”Anteeksi , kun en jaksanut enää elää”. Rauha hänen sielulleen ja toivomme hänen päässeen paremmille metsästysmaille.
Hautajaisissa sanoin äidilleni , kun laskimme veljeni hautaan , että ”meidän tulee olla vahvoja ja uskollisia , voidaksemme sitten paratiisissa olla ottamassa vastaan veljeäni , kun hän saa ylösnousemuksen. Kuollut on näet saanut kaikki syntinsä anteeksi.”
Oma tarinani jatkuu:
Kun olin nuori aikuinen mies ja Jehovan todistajana pyörinyt jonkin aikaa , niin seurakunnan sisaret näyttivät 'jumalattarilta' silmissäni , ainakin nuoret sisaret , mutta koska olin sosiaalisesti kyvytön , niin en voinut mennä juttelemaan niiden sisarien kanssa , joihin ihastuin.
Kun Jehovan todistaja naisia on seurakunnissa monin verroin enemmän , kuin miehiä , niin miespuolisella Jehovan todistajalla on hyvin paljon valinnan varaa saada mieleisensä vaimo.
Jos ei omasta seurakunnasta , niin sitten toisesta jne...
Tarvitaan vain hyvä itsetunto , että uskaltaa mennä juttelemaan 'omat kriteerit täyttävän' Jehovan todistaja naisen kanssa.
'Omilla kriteereillä' tarkoitan sitä , että miehelle merkitsee naisen ulkonäkö enemmän , ja mies ajattelee että, onpa älyttömän hyvän näköinen sisar , oikea kurvikuningatar – menempä oitis juttelemaan hänen kanssaan.
Siis miehillä yleensäkin vaimon valinta liittyy voimakkaasti seksuaaliseen kokemiseen. Eikä siinä ole mitään pahaa se on vain elämän onnea.
Ja se voi johtaa onnelliseen tyytyväisyyteen , jos on hyvä itsetunto , uskaltaa jutella useiden puoliso-ehdokkaiden kanssa ja ikään kuin 'valkata' kaikkein paras , joka on omasta mielestä hyvännäköisin.
Ja jos sattuisi saamaan rukkaset useilta sisarilta , niin sisariahan riittää , ja hyvännäköiset sisaret eivä lopu taatusti kesken. 'Valkkaa' , vain seuraavan yhtä hyvän näköisen jne...
Siis , jos on hyvä itsetunto , rukkaset eivät merkitse mitään.
Mutta sosiaalisesti kyvyttömänä ja 'apaattisena' en edes uskaltanut lähestyä naista. Ja jos ihastuin kovasti johonkin naiseen , niin pidin sen vain omana tietonani kärsien kovasti , ajatellen että olen niin huono , etten ansaitse sellaista onnea ja halusin ikäänkuin 'suojella' noita ihastukseni kohteita – huonolta itseltäni.
Olin siis jollaintapaa ”vinoon kasvanut” ajatusmaailmaltani – ja poikkeava.
Mutta kuitenkin , yksinäisyys ja tarkoituksettomuus , painoi minua jatkuvasti. Ja kun eräs tyttö osoitti olevansa kiinnostunut minusta , huomasin sen eräässä konventissa kun hän 'vahtaili' minua aika esteettömästi , niin siitä alkoi prosessi käynnistymään.
Eräs rohkea Jehovantodistaja tyttö , antoi hieman alkupotkua , prosessille ja toi minulle lappusen , jossa luki että , tuo tyttö on kiinnostunut minusta.
Ja vaikkakin tämäkin tyttö oli kyllä ihan ok näöltänsä , niin ei se kuitenkaan sytyttänyt minua kovinkaan paljoa. Ja kun en voinut lähestyä niitä sisaria , jotka olisivat minua sytyttäneet niin , ryhdyin sitten kirjoittelemaan kirjeitä tämän 'ei ihan niin minun makuuni' olevan tytön kanssa , sanon tyttö , koska hän oli silloin 16v ja minä 20v .
Olihan hän toki kauniskin ,mutta ei vain vastannut sitä minun 'kriteeriäni' hyvännäköisestä naisesta , niistä joihin olin aiemmin palavasti ihastunut , mutta joita en ollut uskaltanut mennä jututtamaan.
Elikkä jos valitsee puolisonsa jotenkin väärin perustein se johtaa yleensä poikkeuksetta myöhemmin ongelmiin , useilla elämän alueilla. Ja varsinkin jos ei kerran kunnolla edes ihastu , niin miten voisi rakastua.
Ainakin miehelle rakastuminen on aina vaikeampaa kuin naiselle ja siksi nuo 'omat kriteerit ' pitäisi täyttyä puolisossa. No nämä asiat on nyt vanhempana (41v.) helppo ymmärtää ja varsinkin se , että mitä virheitä kaikessa teki nuorena ja kokemattomana , sekin on luonnollista.
No , me siis kirjoittelimme , en voinut mitenkään lähestyä häntä , koska hän oli alaikäinen , ja hänellä oli patavanhoilliset vanhemmat. Sinne ei mitenkään voinut mennä. Kuitenkin kirjeet menivät perille.
Kunnes sitten , kun olin vuoden käynyt ammattikoulua Torniossa , niin päätin muuttaa Haukiputaalle , käydäkseni ammattikoulun loppuun siellä.
Näin pääsin lähemmäksi tuota tulevaa vaimoani , ja saatoimme joskus salaa tavatakkin , vaikka ei niitä salaa tapaamis juttuja ollut kuin 1 tai 2 . Hänen patavanhoilliset vanhempansa suhtautuivat niin,että minä häiritsen heidän tyttärensä hengellistä kasvua ja jopa , että en saisi tulla vierailemaan Iin seurakuntaan , vaan minun pitäisi pysyä siellä , missä olin.
Aika vaikea siinä sitten oli oppia tulevasta vaimosta yleensäkään mitään , saati sitten kunnolla tutustua.
Mutta myöhemmin tilanteet kuitenkin johtivat siihen , että menin käymään aina välillä heidän luonaan Iissä. Ja näin vähitellen saatoin seurustella tulevan vaimoni kanssa , tietenkin tiukasti niin, että aina oli joku kolmas henkilö mukana valvomassa , ettei mitään haureellista , kuten pussailua tai lääpimistä tapahtuisi.
Eikä tällaiset tapaamiset olleet suinkaan hyvästä , koska niissä ei voi olla rennosti ja nähdä oikeasti ,että millainen toinen on.
Ja kun olin sosiaalisesti kyvytön , niin tuleva vaimonikaan ei huomannut noissa valvotuissa seurustelutilaisuuksissa , minun kummallisuuttani ja outouttani , olihan se helposti laitettavissa siihen piikkiin , että nuo seurustelu tilaisuudet olivat valvottuja , ja siksi kiusallisia.
Ja kerran ajattelinkin joen rannalla istuskellessani , että panen välit poikki tuohon tyttöön , ja se olisikin ollut viisasta ja oikeaa menettelyä , näin jälkeenpäin ajateltuna.(olisin välttynyt aviolliselta helvetiltä)
Mutta , kun aina olin jutellut mieluummin kaikkien vanhojen Jehovan todistajjien kanssa - en katsokaas ollut samalla aaltopituudella nuorien Jehovan todistajien kanssa (minusta he olivat lapsellisia) – niin käsitykseni oli siten vanhoillinen , että ei toiselle saa aiheuttaa sydän suruja panemalla välit poikki tai kun on kerran ruvennut seurustelemaan, niin se on sitten seurusteltava ja avioliitto silmämääränä kans.
No minä välitin tulevasta vaimostani kyllä ja erehdyin tämän välittämisen tunteeni olevan ainakin jonkinasteista rakkautta , ja ajattelin että kyllä minä opin rakastamaan häntä ja mentiin sitten kihloihin ja olimme jossain määrin onnellisia , ainakin vaimoni oli oikeasti rakastunut minuun jo siinä vaiheessa , mutta epäilykset kalvoivat minua.
No , ei siinä mitään ja sitten minä hullu menin naimisiin , ja lumous särkyi heti vihkimisen jälkeen ja kun lähdimme yhdessä kuherrusreissulle niin , ei siitä mitään kuherrusta tullut. Olin hyvin kylmä ja etäinen ja vaimoni tuli heti onnettomaksi. Tätäkin minun on vaikea antaa itselleni anteeksi , olin paskiainen. Ja vihaan itseäni sydämeni pohjasta siksi ,etten voinut rakastaa vaimoani , minun pitäisi saada oikeasti kuoleman rangaistus.
No jatkoa seuraa , hyvät lukijat...
