Lapsuuskokemukset

[Sky]

Kysyisin teiltä JT-lapsuuden kokeneilta, tuntuiko uskonto kenestäkään "turvalliselta kotisatamalta", joka toi jotain hyvää elämään? Siis ihan kokemuksellisesti, en ole kiinnostunut siitä, mitä sen teille väitettiin tekevän Oliko seurakunnissa kivoja ihmisiä, saitteko rakkautta ja niin pois päin. Olen vähän huolissani näistä pelottelujutuista yms. mitä täältäkin saa lukea, ja koetan etsiä jotain myönteistä näkökulmaa tähän touhuun että kestäisin paremmin.

Löytyykö sitä?

[Tony]

Kysyisin teiltä JT-lapsuuden kokeneilta, tuntuiko uskonto kenestäkään "turvalliselta kotisatamalta", joka toi jotain hyvää elämään? Siis ihan kokemuksellisesti, en ole kiinnostunut siitä, mitä sen teille väitettiin tekevän

"Turvallinen kotisatama" ei ole ensimmäinen käsite, joka jt-lapsuudesta tulee mieleen. "Ei tule Tonykaan ehtimään kouluun, yläasteelle ja koulua päättämään ennenkuin harmagedon tulee" -lausunnot eivät luoneet turvallisuutta, vaan epävarmuutta. Myöskään erilaiset tarinat tulevista pahoista vainoista eivät olleet omiaan sille, että tulevaan olisi osannut lapsena kovin rauhallisin mielin suhtautua.

Toisaalta se että koki kuuluvansa Ainoaan Oikeaan Totuuteen ja Jehovan ainoaan omaan poppooseen, sai aikaan tietynlaista ylimielisyyttä ympärillä oleviin maailmallisiin nähden. Nehän tulisivat kuitenkin ihan pian alkavassa harmassa kuolemaan kun eivät ymmärrä parastaan. En näkisi että tuossakaan kyse olisi kovin terveestä ilmiöstä.

[Mag Mell]

Kaikkiin aloitusviestin kysymyksiin rehellinen vastaus: ei.

[VE]

Pakko kirjoittaa, ensimmäistä kertaa :). Tervehdys, ja kiitos, kaikille jotka tänne ikinä ovat kirjoittaneet.
Yksi ensimmäsiä muistikuviani lapsuudesta, ennen esikoulua, oli se kun itkin ennen nukkumaan menoa. Pelkäsin kuolemaa. Kuolema, harmagedon, suuri ahdistus, saatana, demonit.. Ne olivat ns. arkipäivää keskellä metsää kasvaneelle tytölle, jolla kaikki tutut olivat todistajia. Niin pitkään kun muistan olen nähnyt painajaisia harmagedonista. Vieläkin. Joskus herään hiestä märkänä, ponnahtaen istuma-asentoon. Unia on vaikea kuvailla sanoin, taidan olla pysyvästi traumatisoitu. Olin pumpulissa kasvatettu, äärimmäisen tunnollinen, herkkä ja ennen kaikkea herkkäuskoinen. Koulut käymättä, koska siellä opetetaan väärin ja koska "ei tätä maailmaa ole niin pitkään, että siitä olisi mitään hyötyä". Seurakunnan sisällä olin myös epäsuosittu. Vuosien jälkeen, tilanteen pahetessa ja todella kärsiessäni siitä että minulla ei ollut ystäviä, juttelin esivalvojan kanssa, itkien. Olin tehnyt kaiken "oikein", mutta seurakunnan sisällä toiset nuoret karttoivat. Olin/olen outolintu, en sopinut maailmaan, en seurakuntaan. Muistan ne "pippalot" (joihin sain kutsun), joihin kaikki seurakunnan nuoret 10v-30v oli kutsuttu. En ole koskaan edes maailmallisten keskuudessa tuntenut oloani niin ulkopuoliseksi kuin niissä kekkereissä. En ollut kovin hyvä raamattuvisassa, enkä ymmärtänyt lapsellisia leikkejä, kammoksuin niitä. Harmagedon on oven takana ja täällä vaan leikitään hippaa. En koskaan vihannut homoja, en halunnut viettää ikuisuutta ilkeiden ja suvaitsemattomien ihmisten kanssa leikkien raamatullisia leikkejä. Itsemurha hiipi ensimmäistä kertaa ajatuksiin ala-asteella, mutta yhtälailla pelkäsin kuolemaa. Vastaus kysymykseen, "EI". "Turvallinen kotisatama" ei mitenkään kuvaa lapsuuttani uskonnon näkökulmasta. Vaikka vanhemmillani ja minulla oli lämpimät välit, olin kokoajan tuskallisen tietoinen kaikkien ihmissuhteiden ehdollisuudesta. Yleisellä tasolla voisi ajatella, että EHKÄ olisin harrastanut irtosuhteita, EHKÄ olisin saanut sukupuolitaudin/tullut raskaaksi jne. "Olipa hyvä että tuli käytyä tuollainen lapsuus läpi, jos en olisi lukenut raamattua olisin voinut tappaa jonkun ja istua vankilassa ja.." :D
Pelko on edelleen läsnä. Kesti pari vuotta siitä kun luin tätä palstaa ensimmäisen kerran, siirtää kädet näppäimistölle ja kirjoittaa. Juuri äsken ukkonen jyrähti, ja karvat iholla nousi pystyyn. Salamaniskua odotellessa :D.

[Kletos]

Pitää tässä yhteydessä "mainostaa" mahdollisuutta jakaa omia tunnekokemuksiaan uskonnollisesta yhteisöstä vähän laajemmaltikin. Jos koet, että haluat tuoda esille niitä tunteita ja ajatuksia, joita lapsuus tiivissä uskonnollisessa yhteisössä on tuottanut ja tällä hetkellä aikuisuudessakin tuottaa, ota yhteyttä.

Olen tekemässä aiheesta kirjaa ja yhtenä osana kirjassa tulee olemaan niiden tunteiden kuvaaminen (pelko, syyllisyys, epätoivo, ahdistus jne.) joita epäterveiden yhteisöjen oppirakennelmat yksilölle aiheuttavat. Tarkoitus on jatkaa siis samaa hengellisen väkivallan teemaa (yhteisölähtöinen hengellinen, henkinen, fyysinen ja taloudellinen väkivalta), jota käsittelin gradussani.

Jos uskonnollinen yhteisö itsessään tuottaa itsetuhoajatuksia - asiaan tulisi puuttua. Monilla graduni informanteista oli esiintynyt lieviä ja vakavampia psyykkisiä ongelmia mm. painajaisia, ahdistusta ja masennusta. Vakavimpia olivat ajatukset itsemurhasta (Jehovan todistajien opin yhteydessä) sekä hengellisen auktoriteetin takia jopa psykoosiin saakka joutuneet henkilöt.

Jos joku haluaa lisätietoa tai tuoda kokemuksiaan julki (kirjassa luonnollisesti anonyyminä), niin voi ottaa yhteyttä minuun. Yhteyttä saa sähköpostitse: etunimi.sukunini@helsinki.fi ja nimeni löytyy gradun etusivulta.
Graduni löytyy täältä: https://oa.doria.fi/bitstream/handle/10 ... sequence=1

t. Kletos (A.R.)

[Vieras]

Mulla on kokemus, että oli itse pilaamassa oman lapseni lapsuutta ja viemässä ilon ja olemaan alituisessa kiireessä JT-kekkereiden vuoksi. Olisin ollut parempi vanhempi, jos en olisi koko ajan olisi joutunut ohjaamaan lasta Seuran määräämällä tavalla. Välillä lapsi kävi sääliksi, kun ei ollut omia juhlia eikä lapsi päässyt alkuun edes hiekkalaatikolle muiden lasten kanssa. VT-tutkistelut päätyivät aina riitaan, mutta lavalla todistettiin toista.

Olin huomaavinani, että lapsi pelkäsi varsinkin demoneita.

[Natsku]

En voi mitenkään sanoa, että mulla olisi ollut onnellinen lapsuus. Muut lapset saivat lahjoja syntymäpäivinään ja jouluna, saivat askarrella äitienpäivälahjoja, pääsiäiskoristeita jne. Muut lapset pääsivät synttäreille, bileisiin, discoon, mä vain kokouksiin ja konventteihin pitkästymään. Olisin halunnut harrastaa erilaisia asioita, mm. partiota. No, yllättäen en päässyt sinnekään... Jäin osattomaksi kaikesta. En tuntenut itseäni rakastetuksi. Tunsin, että mun pitää jollain tapaa ansaita hyväksyntä. Ei lapsen sellaista tulisi miettiä tai kokea!

Sitten olivat nämä jo esille tulleet vainon manaamiset ja demoneilla pelottelu. Olipa lapsuus!

Isäni oli myös väkivaltainen. Hän hakkasi meitä lapsia (mulla on veli ja sisko) milloin mistäkin syystä. Raamattu kun käskee kurittamaan lapsia...

[Sky]

Huh, mitä tekstejä. Taidan alkaa kaivaa lastenpsykiatrian ammattilaisten tietoja valmiiksi tulevaa varten.

No osaattekohan arvioida, onko nämä kokemukset jotenkin verrannollisia vaikkapa vanhoillislestadiolaisten tai helluntaiseurakuntien aktiiviperheissä koettuihin asioihin? Siellähän pelotellaan helvetillä ja varmaan nuo oletetut saatanan juonet jossain muodossa ovat esillä nekin. Ja maailmallisten kanssa ollaan vähemmän tekemisissä samaten. Juhlia nyt sentään vietetään.

[YksinäinenSusi]

Pakko kirjoittaa, ensimmäistä kertaa . Tervehdys, ja kiitos, kaikille jotka tänne ikinä ovat kirjoittaneet.
Yksi ensimmäsiä muistikuviani lapsuudesta, ennen esikoulua, oli se kun itkin ennen nukkumaan menoa. Pelkäsin kuolemaa. Kuolema, harmagedon, suuri ahdistus, saatana, demonit.. Ne olivat ns. arkipäivää keskellä metsää kasvaneelle tytölle, jolla kaikki tutut olivat todistajia. Niin pitkään kun muistan olen nähnyt painajaisia harmagedonista. Vieläkin. Joskus herään hiestä märkänä, ponnahtaen istuma-asentoon. Unia on vaikea kuvailla sanoin, taidan olla pysyvästi traumatisoitu. Olin pumpulissa kasvatettu, äärimmäisen tunnollinen, herkkä ja ennen kaikkea herkkäuskoinen. Koulut käymättä, koska siellä opetetaan väärin ja koska "ei tätä maailmaa ole niin pitkään, että siitä olisi mitään hyötyä". Seurakunnan sisällä olin myös epäsuosittu. Vuosien jälkeen, tilanteen pahetessa ja todella kärsiessäni siitä että minulla ei ollut ystäviä, juttelin esivalvojan kanssa, itkien. Olin tehnyt kaiken "oikein", mutta seurakunnan sisällä toiset nuoret karttoivat. Olin/olen outolintu, en sopinut maailmaan, en seurakuntaan. Muistan ne "pippalot" (joihin sain kutsun), joihin kaikki seurakunnan nuoret 10v-30v oli kutsuttu. En ole koskaan edes maailmallisten keskuudessa tuntenut oloani niin ulkopuoliseksi kuin niissä kekkereissä. En ollut kovin hyvä raamattuvisassa, enkä ymmärtänyt lapsellisia leikkejä, kammoksuin niitä. Harmagedon on oven takana ja täällä vaan leikitään hippaa. En koskaan vihannut homoja, en halunnut viettää ikuisuutta ilkeiden ja suvaitsemattomien ihmisten kanssa leikkien raamatullisia leikkejä. Itsemurha hiipi ensimmäistä kertaa ajatuksiin ala-asteella, mutta yhtälailla pelkäsin kuolemaa. Vastaus kysymykseen, "EI". "Turvallinen kotisatama" ei mitenkään kuvaa lapsuuttani uskonnon näkökulmasta. Vaikka vanhemmillani ja minulla oli lämpimät välit, olin kokoajan tuskallisen tietoinen kaikkien ihmissuhteiden ehdollisuudesta. Yleisellä tasolla voisi ajatella, että EHKÄ olisin harrastanut irtosuhteita, EHKÄ olisin saanut sukupuolitaudin/tullut raskaaksi jne. "Olipa hyvä että tuli käytyä tuollainen lapsuus läpi, jos en olisi lukenut raamattua olisin voinut tappaa jonkun ja istua vankilassa ja.."
Pelko on edelleen läsnä. Kesti pari vuotta siitä kun luin tätä palstaa ensimmäisen kerran, siirtää kädet näppäimistölle ja kirjoittaa. Juuri äsken ukkonen jyrähti, ja karvat iholla nousi pystyyn. Salamaniskua odotellessa .

Kiitos VE , kun ryhdyit lopulta kirjoittamaan. Kannattaa jatkaa , tekstisi on kiinnostavaa ja rehellistä luettavaa.
Itse olen pelännyt aikoinaan sitä , että Jehova lyö minua salamalla , koska en pystynyt olemaan kunnon kristitty.
Mutta salamaa ei ole vielä tullut ja pelkoa kesti 20 vuotta.

[almi]

Osalla on varmasti ollut hyvä ja tasapainoinen lapsuus lahkon läsnäolosta huolimatta. Tämä asia voi olla vaikea hyväksyä, jos omat kokemukset ovat olleet negatiivisia.

Minun lapsuuskokemukseni ovat valtaosin huonoja. Jehovan todistajien uskonto ei tarjonnut juuri mitään turvaa. Jatkuva lopun ajoista ja vainosta puhuminen tuntui pelottavalta. Valtaväestöön kohdistunut ylimielisyys oli ikävää. Myöhemmin ymmärsin, miten näköalatonta elämä oli ollut: monet todistajat elivät odottaen kaiken loppumista ilman sen kummempia tulevaisuudensuunnitelmia. Tajusin aikuisena, että elämä on nyt, ja se jatkuu. Vasta sitten sain otteen elämästä.

Skyn kommenttin juhlista vielä sen verran, että juhlat eivät ole olennaisia todistajien lasten elämässä vaan se, että lapset eristetään yhteiskunnasta. Olen kokenut muutaman kerran myötähäpeää esimerkiksi opettajien kanssa keskustellessani, kun opettajat ovat kommentoineet kokemuksiani tähän tapaan: "nythän sinä saat sentään viettää joulua". Joulu ei ole merkityksellinen asia, jos sen viettoon ei ole kasvanut. Olennaisempaa on yhteiskunnan jäsenenä oleminen.

[odette80]

Hyviä puolia ovat olleet ne etten koskenut viinaan, tupakkaan ja erehtynyt kenenkään kanssa harrastamaan seksiä. Myös ihan hyviä kavereita oli ja yhdessä tehtiin kaikkea kivaa. Sinänsä usko helpotti elämää että kaikki oli selvää jotenkin.

Huonoja sitten enemmän. Koulukiusaaminen! Johtui myös osin ujosta luonteestani. Uskonnolla ei kiusattu sinällään, mutta uskon että todistaja luokkakaverit oli este sille. Mutta kun ei ollut ennestään maailmallisia tuttuja ja pentuna en ollut missään kerhoissa tai päiväkodeissa oli tietynlainen sosiaalistuminen jäänyt pois.

Lopun pelko oli myös laimeana. Pelotti ne kärsimykset, mutta painajaisia en niinkään nähnyt niistä vainoista. Enemmän kyllä itse harmagedonista. Henkimaailman koin ahdistavana ja niistä uniakin näin. Tosin uskon kyllä joihinkin henkiolentoihin vieläkin, mutta mihin sitä en itsekään tiedä varmasti.

En ole koskaan itkenyt viettämättä jääneitä jouluja ja synttäreitä tai muitakaan juhlia. Vieläkään ne ei innosta. Yhdessä oloa pystyi muutenkin järjestämään. Lahjoja annettiin sitten usein. Tykkäsin jopa enemmän ostella ja antaa, kuin saada niitä.

Seurustelu oli kurjaa aikaa. Koko ajan joku vahti. Jotenkin olisin ollut tyytyväinen että olisin voinut tutustua silloinseen mieheeni (poikaan lähinnä, kun nuorena mentiin naimisiin) kunnolla. Moni murhe olisi jäänyt kokematta varmasti. Naimisiin pakottaminen oli kurjaa ja itseä ahdistaa että nuoret menee ajoissa naimisiin vieläkin huonojen kokemusten jälkeen. Moni nainen joutuu isän ikeen alta suoraan miehen alle ja omaa elämää ei ole. Oma isäni pitää miehiä ja varsinkin korotettuja sellaisia "jumalina". Nainen tekee mitä mies sanoo. Itse olen aina pitänyt tasavertaisesta suhteesta enemmän, vaikka nainen olisikin miehen alla. Yhdessä kun asioista päättää on helpompi elää. Niin se vain menee.

Sitä inhosin että uuteen kouluun yksin joutuessa pimitin taustaani. Hankalaa oli kaikkien joulujen ja muiden alla yrittää olla taustalla. Helpompaa olisi ollut sanoa etten perusta siitä juhlasta, kun se oli myös oikeasti tosi. Tuo pimittäminen oli raskasta niin koulussa, kuin töissä. Jatkuvien kyselyjen takia ja sen takia ettei kukaan näe salilla tai kentällä. Muutenkin tiivis yhteisö töissä olisi tuottanut ongelmia.

En sinällään harmittele todistajalapsuuttani. En tiedä missä olisin, jos en olisi saanut tuota kasvatusta. Oliko ongelmat sitten uskon vika vaiko vain luonteeni vika sitä en tiedä ja en tule tietämään, mutta nyt voin kuitenkin elää ns. normaalia elämää Liian kova kuri ja virikkeetön lapsuus silti ei ole se onnellisin lapsuus oli uskova tai ei.

Tässä näin alkuunsa.. paremmilla avioilla voinen jatkaa ehkä huomenissa! Öitä..

[Vieras]

Ilmi tulee että se maailmanloppu, josta on tarkoitus pelotella onkin pelottanut lahkon jäseniä itseään, joilla ei opin mukaan olisi syytä sitä pelätä. (kuulijoita se eniten kai ärsyttää ja estää ottamasta vastaankaan todistajia). Päivittäin ajasta iäisyyteen siirtyvät jt:t ovat siis pelänneet maailmanlopppua ja yleensä rajoittaneet elämäänsä, elämänaktiviteettiaan sen vuoksi.

Voisiko tervehdykseksi jt:lle ajatella jotain sen tapaista kuin että olen jo niin ja niin kauan kuulunut maailmanloppua pelkäämättömiin.

[YksinäinenSusi]

Kannattaa mieluummin käyttää sanan "maailmanloppu" - tilalla sanaa "Harmagedon" , niin se hiukan sattuu Jeppulien korvaan paremmin.
Se esim. voi saada vilpittömän Jehovan todistajan ajattelemaan, että oho että tuo maailmallinenkin tiesi , että Harmagedonia on odotettu itseasiassa hyvin kauan , vaikka se on aina lähellä.

[Kynsilakka]

Meidän srkssa oli vanhin, joka muisti aina kokouksissa sanoa lapsille, että jos ei tottele niin Harmagedonissa kuolee ja sitten kasvaa vaan koiranputkea. Kysyi vielä usein, että haluaako koiranputkeksi?

Että semmonen satama se.

[odette80]

Taisi patulla itsellään kasvaa jo jotain putkia päässään Huvittavaa että ensin pelkäät koko elämän muita ihmisiä tai siis niiden reaktiota todistajuuteen tai elät koko ajan kauhean uskonnollisen paineen alla sekä muiden ei-uskovien paineen alla niin luulisi se harmagedon olevan hyvä asia eikä pelottava. Tai edes pientä siihen eliniän kestäneeseen "kidutukseen ja paineen alla elämiseen". Olo on varmaan kuin pupulla. Koko ajan tunnet lopun (pedon) olevan kintereillä ja elät elämääsi koko ajan valmiina pinkomaan karkuun henkesi edestä. Mitä enemmän juokset sitä enemmän pelkäät. Uudestaan ja uudestaan. Kunnes se loppu tulee ja se on siinä. Hetkellinen kipu ja kauhu, mutta sen jälkeen ei mitään.