Minun oma tarinani ei oikeastaan ole kovin kummoinen. Synnyin perheeseen, missä äiti oli jehovan todistaja ja isä maailmallinen. Isovanhempani ja muu perhe äitini puolelta olivat aktiivisia todistajia ja isoisäni oli eläessään seurakuntani vanhin. Äitini jotenkin onnistui "nuoruuden kukoistuksen" aikana (opiskellessa tottakai ;>) avioitumaan järjestön ulkopuolelta isäni kanssa.
Lapsena äitini ja isoäitini kasvattivat minut ja veljeni jehovan todistajiksi ja kävimme tunnollisesti salilla ja kentällä. Voi, miten pelkäsinkään ja inhosin kentällä käyntiä. Mutta koska isääni ei laskettu kunnon ihmiseksi, myös suhtautuminen minuun ja perheenjäseniini oli hieman ylenkatsovaa ja syrjivää seurakunnan sisällä. Äitini oli hyvä ystävä lähinnä nuorten naimattomien naisten kanssa (lienekkö varoittava esimerkki). Mutta koska minulle oli syntymästäni saakka iskostettu tietynlaiset moraalikäsitykset, en tietenkään tuntenut kuuluvani joukkoon myöskään missään muuallakaan. Oli minulla hyviä ystäviä lapsena -sekä seurakunnasta että koulusta. Mutta kummassa tahansa olin, olin aina erilainen ja outolintu.
Pelkäsin koulussa, että minua pilkattaisiin uskonnon takia. Muistelen vielä kuitenkin lämmöllä ala-asteen luokanopettajaani, joka oli ymmärtäväinen mies ja juuri ehkä hän sai minuun juurrutettua edes jonkinlaista yhteisöllisyyden tunnetta herkässä iässä. Koulukin meni hyvin.
Monien muiden tapaan pelkäsin. Pelkäsin harmageddonia, Saatanaa, demoneita, huonoa seuraa, Jehovaa, turmeltuneita ihmisiä, saatananpalvojia ja sitä pimeää aukkoa sisälläni, jota jumalan sana ja rakkaus eivät kyenneet valaisemaan. Pelkäsin Smurffeja (jossain vaiheessa liikkui huhu, että demoni olisi saanut smurffipehmolelun puhumaan ja siitä lähtien ne olivat meidän seurakunnassa hiljaisessa pannassa), vieraita uskontoja, jopa puuhelmiä (nehän saattoivat olla rukousnauhoja). Isoäitini on erittäin kontrolloiva nainen, joka piti huolen, että tutkittua tuli -jossei ollut tarpeeksi herranterttu, perästä kuului. Äitikin patisti tunnollisesti kentälle.
Mutta kaikesta tästä huolimatta minulla oli noin yleisesti ottaen hyvä lapsuus. Asetelmaa kevensi tietenkin isäni uskonnollinen sitoutumattomuus sekä hänen sukulaisensa. Toisaalta, elin kokoajan kahden tulen välissä tuntien syyllisyyttä lähes kroonisesti. Ja itkin monet yöunet isäni takia: olisinko minä onnellinen paratiisissa, jos kaikkivaltias Jehovajumala olisi valmis nirhaaman rakkaan isäni? En voi vieläkään muistella noita ajatuksia ilman tunnekuohua.
Kaikki muuttui dramaattisesti kun täytin 13. Minusta alkoi viimein tulla minä. Lakkasin pelkäämästä hevimusiikkia ja uskalsin viimein kuunnella faijan Metallica-levyjä -ihan yksin! Mutta uskokaa pois, en minä niitä uskaltanut säilyttää omassa huoneessa: vaikka ne oli kopioituja levyjä, niissähän olisi silti saattanut olla demoneita...
Aloitin yläasteen ja muutuin kauniiksi. Ja rupesin ajattelemaan itse. Se oli seuraavan vuoden vain passiivista vastarintaa. Tutkin äitini lisäksi erään seurakuntani naisen kanssa, joka teki kyllä kaikkensa vaikuttaakseen murrosikäiseen herkkään psyykkeeseen. Mutta epäilyksen siemen oli itänyt jo liian kauan eikä tuossa vaiheessa ollut enää mitään tehtävissä.Asiat lähtivät oikeastaan rullaamaan erään samanikäisen todistajatytön kautta. 14-vuotiaana rakastuin maailmalliseen poikaan ja annoin palaa. Mutta koska minulla oli ystäväni, joka turvasi selustani ja minä hänen, kykenin täydelliseen kaksoiselämään ainakin jonkin aikaa. Onneksi isäni tajusi jossain vaiheessa kysyä minulta, että mitä minulla on meneillään pääni sisällä: olisin varmaan hajonnut pidemmän päälle. Sitten lopetin kerta rytinällä kokouksissa käymisen ja saarnaamisen n. 15-vuotiaana. Samoihin aikoihin ryyppäsin, aloin seurustella pentagrammeja ja saatanaristejä käyttävän ikäiseni goottipojun kanssa, joka joi sianverta (sitä saa pakastettuna
). Ahmin okkultisia teoksia, pelasin aakkoslaudalla, ennustin tarot-korteista, luin horoskooppeja, wicca-kirjoja ja harrastin numerologiaa. Ja demonit eivät vieläkään seuranneet minua perässä! Olin niin onnellinen. Olinkin pelännyt turhaan!Minun repäisyäni seurasi äitini identiteettikriisi, jonka myötä hän tuli kaapista ulos bi-seksuaalina. Veljenikin otti minusta mallia ja jäi pois. Olen vieläkin ylpeä, että teiniuhmallani sain pelastettua tuosta kamalasta kultista myös äitini ja veljeni. Väliin mahtui paljon äitini syyllistäiviä itkuhepuleita ja veljeni ja minun suhteen viileyttä, mutta kaikki päätyi meidän osaltamme hyvin. Isoäidilleni tämä oli hirvittävä isku, eikä hän ole koskaan toipunut siitä täysin. Hän kuitenkin pitää meihin yhteyttä hyvin paljon edelleen ja käyn auttelemassa häntä -ei 83-vuotias mummeli enää oikein pärjää yksin. Äidin kaapistatulon, avioeron ja kaiken tämän seurauksena on toki ollut paljon perhedraamaa, itkua, hammastenkiristystä ja syyllistämistä. Suurin syy, miksi olen vältellyt avointa "luopioitselua" onkin isoäitini psyyke ja sydän.
Ei oma pesäeronikaan ollut niin kivuton kun aluksi kuvittelin. Näin painajaisia harmageddonista ja demoneista. Muistan vieläkin yksityiskohtaiset väkivaltakuvailut ja inhorealismin lasten korvin kuultuna. Ja tottakai vuosia tolkutettu pakkosiveys-propaganda sitten kostautui suhteellisen holtittomana seksuaalikäyttäytymisellä. Mutta aika aikaa kutakin, mitään en kadu. Uskon, että kaikkien Valossa eläneiden ihmisten täytyy jossain vaiheessa kurkistaa pimeyteen ja todeta, ettei siellä ole mitään pelättävää.
Vielä olisi paljon sanottavaa ja ajateltavaa, mutta tämä riittänee tältä erää. Vaikka olen veljeni kanssa asiaa jonkin verran läpi käynyt, vielä on paljon läpikäytävää. Harvalle uudelle tuttavuudelle esimerkiksi kerron kovin avoimesti taustastani, en oikein osaa sanoa miksi. Ketään yksityishenkilöä kohtaan en tunne katkeruutta, mutta toivoisin, että veljet ja sisaret ajattelisivat edes vähän, mitä ja miten lasten kuullen sanovat ja julistavat, sillä lapsen mieli on kuin hapero pesusieni. Todennäköisesti turha toivo. Mutta jo pelkästään tämän kaiken pukeminen sanoiksi tuntuu jo helvetin hyvältä.
eräs tuttu pystyi katsomaan kaikki kauhuelokuvat sekä dokkarit ja muut vastaavat ilman mitään pelkoja. Tai niin väitti.
