Toistaiseksi roikun vielä luultavasti varsin arvattavista syistä mukana todistajien kirjoilla vaikken osaa itseäni enää sellaisena oikein pitää. Tarkemmat aikamääreet jätän pois tästä. Mutta niin..
Ensimmäiset kosketukset todistajiin tulivat suht nuorena sukulaisten kautta vaikkeivät omat vanhempani olleet mukana vielä tuolloin. Nykyään tietenkin noita kokemuksia muistellaan mainitussa piirissä hymyssä suin niin sanotusti mitä tuolloin asian tiimoilta tuli. (Nykyään harvemmin on tullut annettua aihetta/ita moiseen.). Alkuun vanhempani eivät siis olleet lainkaan kiinnostuneita, oikeastaan päin vastoin varsinkin äitini osalta. Asia tosin muuttui pikkuveljeni syntymän aikoihin jolloin sitten vanhempani alkoivat tutkia ja niillä muodoin alkovat myös kokoukset jne.
Tuosta ajasta oikeastaan enimmäkseen muistuvat mieleen kaverit joita tuli melko paljon, kun lähellä omaa ikää olevia nuoria oli paljon. Eli salitalkoot, konventit yms. menivät enimmäksen juostessa ja ihmetellessä..enkä muista että silloin olisi ollut vielä kovin tiukkaa tai tarkkaa, johtuen ehkä siitä, ettei se asian ajattelu ollut kovin syvällistä ja sinne kokouksiinkin meni ihan kiltisti. Kuulopuheista muistan, että olin kovin aktiivinen tosin vastailun, puheiden ja vastaavien suhteen tuolloin lapsena. Näitäkin muistellaan kaihoisasti ja suht säännöllisin väliajoin.
Teini-iän lähestymisen yhteydessä on jonkin verran aukkoja muistikuvissa, mutta melko pitkään sitä silti asiat menivät kuten ennenkin, joskin olosuhteet muuttuivat muuton koulun vaihtumisen jne merkeissä. Ja vähitellen alkoi kiinnostus siirtyä erinäisiin suuntiin joita ei nyt välttämättä kauheasti tuettu. Joskus tuntuu, että on jokin pala elämästä joka on vain kadonnut jonnekin ilman että sillä olisi varsinaisesti tehty mitään näin jälkeenpäin kun yrittää muistella. Sen ristiriitaisuuden tosin muistaa, että usein sitä koki olevansa enemmän tai vähemmän epäkelpo milloin minkäkin syyn nojalla vaikka itse pidin itseäni (ja pidän edelleen, vertailuja tehtyäni) suhteellisen kilttinä tapauksena joka enimmäkseen 'istui kotona eikä juossut kylillä' tai muutakaan. Ehkä se syy oli sitten siinä, että allekirjoittanut suuntautui vähän toisaalle mikä ei sekään ollut hyvä eli kuvaan tulivat kiinnostus fantasiakirjallisuuteen, roolipeleihin, netissä roikkumiseen, animeen/mangaan ja vastaaviin.
Kasteelle (valitettavasti) eksyin siinä 14-15 ikävuoden kieppeillä joskin ainut syy minkä muistan enää oli se että tietyt tahot 'olisivat edes kerran elämässä tyytyväisiä johonkin mitä olen tehnyt'..asia jota en ole noille tahoille koskaan kertonut, enkä luultavasti koskaan kerrokaan. Jo tuolloin oli ollut hieman epävakautta ilmassa kotona ja muuten, mutta sen jälkeen alkoi sitten hitaasti kierre joka on jatkunu tähän päivään asti.
Koulutus on edelleen avoin kysymys merkki, mutta sitä on ehtinyt istua jo lukiossa ja parissa muussa paikassa joista mikään ei ole sitten kuitenkaan toiminut. Osin valinnat ovat tulleet sen myötä mihin on lupa herunut kotoa tai mikä on vain osoitettu, neuvotteluja vähemmän tuettiin vaikka näennäisesti saikin itse 'valita'.
Ensimmäinen kotoa muutto oli 18 vuoden kieppeillä, kun sain sitten 'valita' näennäisen vapaasti minne halusin..joskin kaikki piti tietenkin hyväksyttää kotona ensin. Kulunut vuosi oli sitten mitä oli, koska suurin osa ajasta meni valvovan silmän alla kuitenkin kotona vietetyin viikonlopuin jne. Eli sitä kuuluisaa 'omat jalat oman pöydän alla' vaihetta ei kaikista puheista huolimatta täysin suotu. Siinä välissä kuitenkin onnistui seurustelun eteenpäin vienti joskin se kyllä vaati melko paljon taiteilua, koska tiesi etteivät vanhemmat suvaitsisi moista alkuunkaan. Keväällä sitten tuli yksi 'suuri pamaus', kun sitten selvisi, että olen jo epämääräisen kauan seurustellut siinä valvovan silmän alla ja kutsu kävi takaisin kotiin. Kun "Et sinä voi asua enää siinä asunnossa, kun olet tuollaisia tehnyt." Vuokranantajat olivat siis todistajia, siinä syy. Tähän kohtaan ajoittuu tuo foorumin puolella mainitsemani piirustus-episodikin. Tuon jälkeen aika kului uuden asunnon etsinnässä ja lopulta syksyllä, kun jälleen kerran muutto oli ajankohtainen, tuo aiemmin mainittu seurustelu kumppani (nykyinen siippa), muutti sinne myös..joskaan tuota ei tietenkään kerrottu kaikille. Itse koulu jäi edellä kerrotusta ja muutamasta muusta syystä kesken sitten. Yksi niistä monista aiheista joista sai huutia tasaiseen tahtiin.
Silloin oli jo havaittavissa, etten ollut aivan täysin kunnossa, mutta vielä kesti aikansa ennen kuin sitten selvisi miksi niin oli. Varsinkin äidin taholta oli tietysti tarjottu kaikki mahdolliset psyykkiset sairaudet (masennuksesta maanis-depressiivisyyteen ja monta muuta joita en edes muista), sen mukaan mistä nyt sattui vähän olemaan kirjoitusta Herätkää!:n numeroissa..
Myös holhouksen alle ja pakkohoitoon oltiin viemässä silloin tällöin, kun en ollut ihan sellainen kuin haluttiin omien kiinnostuksen kohteideni jne takia. "Ei edes maailmallisten ajatukset juokse noin omituisesti." oli varsin tuttu lause eri sanamuodoin.Viimein nyt noin vuosi sitten syksyllä tuli uusi muutto ja uusi yritys koulun suhteen. Kaikki alkoi kyllä nätisti, mutta vähitellen kaikki alkoi mennä enemmän tai vähemmän huonosti. Väsymys ja epämääräiset fyysiset oireet muun muassa häiritsivät osallistumista opetukseen, kun pahimmillaan ei voinut mennä asunnosta minnekään tai jos meni niin vain sen, että lapsen sai hoitoon ja kävi hakemassa takaisin. Lääkärissä ja labrassa asti tuli juostua, muttei mitään löytynyt vaan piti olla elämän kunnossa, kuten sanonta kuuluu. Mitä nyt itse oli aivan vetämätön, itkuinen ja kaikkea muuta noiden lisäksi. Otetta oli vaikea saada oikeastaan mistään normaaleistakaan asioista tai niiden hoitamisesta, mutta lopulta sain raahattua itseni tapaamaan kuraattoria tämän vuoden alussa joka hätääntyi kyllä melkoisesti silloisesta tilasta. Samoin huolissaan sosiaalipuolen kauttta nyttemmin tutuksi tullut henkilö. Hermot olivat pinnassa jatkuvasti ja paljoa ei tarvinut, että kasvot alkoivat muistuttaa enemmän vesiputousta. Aikansa kesti, että sain sitten itseni koululääkärille joka ihmetteli, että mitä ylipäätään tein opiskelemassa. Melkein kättelyssä laitettiin käyntiin sairasloma ja paketti pillereitä, pienen väännön jälkeen sain sitten ajan mielenterveyskeskukseen jonka jälkeen vasta uskalsin tuon saadun paketin avata. Tuloksena tuon käynnin jälkeen kun oli keskivaikea -vakava masennus joka oli saanut muhia jo ties kuinka pitkään. Puolisen vuotta on nyt mennyt tuosta, kun viimein sai edes osittain asiat rullaamaan ja hitaasti askel kerrallaan mennään eteenpäin, mutta varmasti vielä joskus tulee se päivä, kun on taas kunnossa.
Yhtä yksittäistä syytä tietysti oli vaikea nimetä, mutta useiden summa se on. Vasta noiden kontaktien kautta sitä kaikkea pääsi purkamaan, kun uskalsi olla sellainen mikä on (ilman pakollista hymyn naamiota) ja puhua juuri niin kuin tuntee ja kokee...tuossa aiemmin olleessa Marilynin kirjoituksessa on paljon samaa, ehkä paremmin kirjoitetuski laitettuna, kuin mitä itse saisi naputeltua. Mutta noin yksinkertaisuudessaan päälle on jäänyt rooli sekä sen kulissit joita on yrittänyt kiskoa eteenpäin ja kaiken on yrittänyt kätkeä sinne taakse niin hyvät kuin huonotkin asiat. Nytkin, kun erehtyi hellämielisyyksissään kertomaan tästä tilanteesta äidilleni jokin aika sitten, eli tuosta diagnoosista, oli lopputulos se, että 'ihan oma vika' sitten kuitenkin jollain omituisella logiikalla. Kun eihän siitä tietenkään voi syyttää todistajuutta tai kotioloja mitenkään vaan se johtuu siitä kaikesta muusta mikä ei ole sopivaa tms. Vähensi entisestään halua kertoa mitään, muistuttaen siitä, miksi ylipäätään on aina yrittänyt olla puhumatta sinne päin. Joku pieni osa vain kaipaa edelleen sitä jotain mitä ehkä hyväksynnäksikin kutsutaan. Senkin uhalla, ettei pää sitä kestä, mikä on tullut huomattua. Nyt on sentään tukipilareita muualta minne purkaa mieltään.
Itse todistajuutta kun miettii, niin vieläkin siellä roikkuu kiinni vaikkakin ehkä muodollisesti. Säännölliset kokoukssa käynnit alkoivat vähentyä tuon ensimmäisen muuton aikoihin joskin olo oli kauhean vaikea jatkuvasti. Kokouksien aikaan usein sitä vain oli ja istui kämpässä valot poissa ettei sitä vaan kukaan huomaisi, että oli kotona vaikkei viitsinyt sinne mennä istumaan..sali kun näkyi asunnon ikkunasta jne. Yksi hankaloittava tekijä (tietyssä mielessä) oli myös tullut perheenlisäys. Sen varjolla on ollut jo pitkään enemmän tai vähemmän suoraa ihan piilotetuksi kiristykseksi laskettavaa kommentointia/yhteydenpitoa ollut siitä asti, kun selvisi, että sitä on tulossa. Se vääntää kyllä kummasti kun omalta vanhemmalta tulee kommenttia tyyliin "Kuinka niin et oo vielä vienyt papereita väestörekisteriin, kastaako sä sen aiot? Ei kai sit auta muu kun vaan kovettaa ittensä ja olla mahdollisimman vähän tekemisissä ettei kiinny liikaa, kun sitten ei paratiisissa varmasti näe..". Noin esimerkkinä. Samoin vaivihkaa yritetään ympärä kaikkea kirjoista lähtien, mitä pitäis sitten lukea muksulle ja napistaan, kun en ole sitten lukenut. Mutta ovelaa tuo on, tehokkaampi tapa lisätä sitä syyllisyydentuntoa ja vastaavia, kun se tuodaan pienen lapsen kautta, kun muuten ei välttämättä piikit mene perille.
Yksi mistä en ole koskaan viitsinyt sanoa mitään, mutta on omasta mielestäni hieman outoa, on kuunnella vanhemmalta mesoamista aiheesta "Ei sitten ole enää mitään asiaa tänne sulla eikä lapsella jos eroat/erotutat itsesi", kun samainen henkilö on aina niin valitellut, kun omat vanhempansa antoivat noottia hänen liittyessään todistajaksi kommentilla "Ei tarvi tulla eikä tuoda lapsiakaan"..se oli jotenkin niin kamalaa, mutta jotenkin tuo toinen sitten ei ole vaan se on ihan vaan sitä 'rakkaudellista ojennusta' - sarjaan sijoitettavaa, että saadaan kohde sitten joskus takaisin sitten. Voi vain sanoa, että kumman paljon sitä vaan yrittää olla ja kestää hakaten samalla päätä seinään ihan vain sen vuoksi, että osa sukua ja tuttujen piiri rakentuu todistajuuden varaan. ~pään pudistelua~ Saa vain nähdä kauanko sitä sitten jaksaa. Lainauksena eräästä roolipelikirjasta tuo otsikko ja sen suomennos ovat melko osuvia, kun miettii todistajuutta.. 'Onnellisuus on velvollisuus..Oletko onnellinen?'.
****
Allekirjoittanut pahoittelee tekstin mahdollista sekavuutta, toden näköisiä aukkoja sekä muita puutteita..aika 'janan' olen yrittänyt säilyttää silti ko. selostuksesa..^^ Masennuksen ja pitkällisten uni yms vaikeuksien tuloksena olen huomannut välillä melko suuriakin aukkoja muistissa. Lähempien ja melko kauakin sitten sattuneiden asioiden suhteen. Ylipäätään on paljon juttuja joita piti pudotella pois, kun ei sentään aivan kirjaa viitsinyt kirjoitta.
Ei mikään ihme, että on henkisesti rankkaa, mutta vanhaa klisheetä lainaten: "aika parantaa haavat". Kyllä kaikki asiat selviää ja toisten kokemusten lukeminen ja omista tuntemuksistaan kirjoittaminen edistävät varmasti ajatusten selkiytymistä.