Kenttäpaineet

[Vieras]

Kun aloitin kentän asuinalueellani (ensin sain tehdä annyymisti kekustassa) minua pelotti se, että jos joudun oville, jossa minut tunnetaan. Minua nimittäin hävetti. Veli vanhin sanoi, että "se vain täytyy ottaa vastaan". Yritin valikoida taloyhtiöalueita, joissa oli vähiten vaaraa törmätä esimerkiski entisiin luokka- tai koulutovereihin. Samoin puistossa oli noloa mennä kravatti kaulassa kassin kanssa häiritsemään vastaantulijoita. Ulkokenttä oli kuitenkin siedettävämpää kuin ovityö, sillä "uhrinsa" saattoi nähdä ja valikoida ennekolta.

UK:t tunsin tunkeiluna ja häirintänä, oli noloa mennä aina uudelleen samalle ovelle, josta aina lopulta sanottiin, että ei haluta enää käyntejä. Opin kuitenkin pikkuhiljaa röyhkeämmäksi, rohkeammaksi ja tunteettomammaksi. Vanhimmat itsekään eivät tuntuneet kenttätyöstä nauttivan, lähinnä se oli heille välttämätön paha - sellaisen vaikutelman sain.

Ennen irtaantumista aloin ajatella ovilla, mitä käynneistäni saattaisi seurata: perheriitoja tai perheiden hajoamista. Aiheutin ahdistusta Harmagedon-ennusteineni.

Valmistauduin kentälle ja laittauduin siistiksi, mutta yleensä AP, jonka kanssa olin kentät sopinut, ei itse tullut paikalle. Lopulta kävi oikeastaan niin, että minä, joka en ollut edes kastettu, vein veljiä kanssani kentälle. Moni veli oli hyvin ahdistunut, jännitti, tutisi ovella ovenavaajan edessä ja useimmiten ovi lämäistiin kiinni nenän edessä. Tunsin aina, että vika olisi minussa, en ajatellut, että normaali ihminen ei vain pidä käännyttäjistä ovella.

Kun lopulta sain tutkistelupaikkoja, palvelusvalvoja alkoi huolehtia siitä, kuka saa mennä paikkaan pitämään tutkistelua. Siitä syntyi lahkon sisäisiä kunniakiistoja. Mielestäni oli tyhmää, että tienraivaajat veivät minun hankkimani tutkistelun.

Tunsin itseni nilkiksi vakoillessani talojen ulkopuolella, mistä näkyy valo ja juoniessani aina sitä, kuinka saisisin kenetkin lentämään lahkon manipulointiohjelman valtaan.

Pari kertaa kävin kierrosvalvojan kanssa kentällä, mutta heillekin kenttä vaikutti olevan terven juontia.

Knetän ihanuuksia ylistettiin kokouksissa ja ajattelin, että vika on minussa, kun en siitä nauti. Perhekentät päättyivät meillä yleensä riitaan, sillä perheessäni ei koskaan hyväksytty miehen johtoasemaa.

Lopulta irtannuttuani aloin ajatella, että ihmiset katsovat minua, kun menen pitkässä tukassa ja tupakka suussa, että tuossa menee se, joka aina ennen täällä kulki Raamattujen kanssa julistamassa. Aloin tajuta, että ihmiset näkivät minut yhtenä höynäytetyistä.

[Seuran todistaja]

En ole tavannut koskaan todistajaa, joka nauttisi oikeasti kenttäilystä. Mukaan ei tässä lasketa mielenhäiriöstä kärsiviä ihmispoloisia.

Toki kenttäilyä hehkutetaan oikeissa tilanteissa mutta oikeasti lopulta ajaudutaan laahustamaan ja kuluttamaan aikaa. Tietysti joidenkin kanssa joutuu eläytymään enemmän rooliin kuin toisten kanssa ja jopa rimpauttamaan jonkun ovikelloa, samalla toivoen ettei ketään olisi kotona. Useamman kanssa menee leppoisasti turhuuksia jaaritellen ja kahvia juoden. Raportiin sitten laitetaan jotain tunteja ja lehtiä hatusta. Tutkisteluja olen koittanut välttää viime aikoina, en halua joutua verivelkaan. Tosin pelko on aika turhaa, todistajien kenttätyön suhde kastettuihin on järkyttävän huono. Onkohan missään muussa työssä yhtä huono hyötysuhde?

Tietysti se ahdistaa kun kokouksissa ja lehdissä kaikki aiheet saadaan käännettyä siihen, että on kiire tehdä entistä enemmän kenttää. "Loppu on lähellä", taas ja ties kuinka monennen kerran. Kukaan ei kenttäilystä pidä mutta silti on sosiaalinen paine lähteä ihmisiä ärsyttämään ja saamaan heidän vihansa naamalle. Jos se kenttäily kerran on niin ihanaa että se on jopa parannus vaikkapa masennukseen, niin miksi ihmeessä sinne pitää entistä voimakkaammin todistajaparkoja pakottaa? Sitä voisi tyhmempi luulla että todistajat oikein riemulla lähtisivät kentälle. Vaan hiljaista on, kenttälle on lähdössä aina samat väsyneet naamat. Iloiset ilmeet näkee sitten kenttäpäivän lopussa. Siinä riittää miettimistä.

Veljenne Seuran todistaja

[Bergerac]

En ole tavannut koskaan todistajaa, joka nauttisi oikeasti kenttäilystä. Mukaan ei tässä lasketa mielenhäiriöstä kärsiviä ihmispoloisia.

Paitsi niinkin, että jotkut vilpittömät Jehovan Todistajat (eivät välttämättä mielenhäiriöiset) saattavat nauttia kun voivat Seuran luotettavan kirjallisuuden perusteella osoittaa tutkisteltavalle mikä on asian tosi laita. Silloin kun se menee lävitse.

On toki ehkä niinkin, että mikäli Seuran perustelut kumotaan (vaikka vain Seuran omalla materiaalilla) niin vilpitön Jehovan Todistaja saattaa itse olla melkoisen myllerryksen alla. Mutta useinmiten tällöin tapahtuu kuoreen vetäytyminen vilpittömän Jehovan Todistajan osalta ja kenties lupaukset palata myöhemmin uudestaan, jota voi odottaa hetken aikaa.
Ja tällöinhän kieltämättä vilpitön Jehovan Todistaja ei välttämättä nauti kenttäilystä. Mutta kertoessaan kenttäkokemustaan vaikkapa veli vanhimmalle hän saanee kenties luottamuksensa takaisin. Se kun oli vain luopion puhetta kun veli vanhin näin kertoo ja valaa luottamusta. (mutta meneekö takaisin tai veli vanhimman kanssa takaisin, ei välttämättä.)

[sirpa-leena]

Kenttä oli minulle kynnyskysymys pois lähtemiseen. Muuten olisin voinut jäädäkin, mutta minusta yleinen pahoinvointi, etenkin naisten keskuudessa oli niin silmiinpistävää, että minusta ei enää ollut sanomaan, että tulkaa vaan tänne, tämä on hyvä paikka. Mukana taas ei voi olla, ellei käy kentällä. Tietysti olis voinut heittäytyä niin sairaaksi ettei pysty, mutta siihen en pysynyt, kun kuitenkin olisin itse tiennyt, että kyse ei ole sairastamisesta vaan haluttomuudesta käydä. Moista valhetta en olisi kovin kauaa jaksanut tunnollani kantaa.

En tiedä kuka siitä kentästä tykkää, ei kai kukaan.

[tosiuskomaton]

En tiedä kuka siitä kentästä tykkää

Ei kai kukaan.

Vastasit jo itse!

[Markku Meilo]

En ole tavannut koskaan todistajaa, joka nauttisi oikeasti kenttäilystä.

Omankin kokemuksen mukaan kyseinen taruolento eli ainoastaan konventtikokemuksissa ja Vt-innostusmatskussa.

[Aaac]

Ovityön tarkoitus ei enää ole käännynnäisten hankkiminen, sillä senhän voi jokainen laskea siitä, miten monta tuhatta ovityötuntia yhden käännynnäisen saamiseen menee.

Ovityön tarkoitus on
- pitää seurakuntalaiset niin kiireisinä ja stressaantuneina, etteivät he jaksa ajatella omilla aivoillaan
- antaa "kiireellisyyden" vaikutelma: "tämä valtakunnan hyvä sanoma tullaan julistamaan ennen kuin loppu tulee"
- toimia itsesuggestiomenetelmänä, jossa itse vakuututaan sanoman aitoudesta, kun sitä hoetaan muille
- toimia "teokraattisuuden" mittarina: mitä enemmän ovityötunteja, sitä "teokraattisempi" olet
- edellisestä seuraten jossain määrin toimia myös "kannustusvälineenä": "epäsäännöllisiä" pyydetään ovityöhön, vanhimmat (tosin harvoin) käyttävät sitä myös keinona keskustella hiipumassa olevan kanssa
- erottaa jehovantodistajat muista ihmisistä (tätä on jo sivuttu tässäkin keskustelussa - hävettää mennä tuttujen oville)
- levittää Vartiotorni-seuran kirjallisuutta (julistaja maksaa omasta pussistaan)
- saada provosoimalla aikaan "vainon" tuntua ovien paiskautuessa kiinni: meitä "vainotaan", joten olemme ainoa oikea uskonto.
- syyllistää - jos et tee enemmän ja enemmän, niin sitten...
- saada kokemusmateriaalia konventtien innostaviin puheisiin.

Näiden syiden vuoksi ovityötä ei lopeteta, vaikkei siitä käännynnäisiä tulekaan.

[Vieras]

Onko kukaan testannut puhelintodistamista? Luettelo esille ja VT-matskut ja sitten vain linjat kuumiksi! Miltä tuntuisi saada JT-soitto?

[Markku Meilo]

Miltä tuntuisi saada JT-soitto?

Olisi äärimmäisen mielenkiintoista saada tuollainen soitto vaikka numeroon 040 040 4121.

Itse en ole soitellut, mutta Karvialla puhelinluettelo oli esillä, siitä otettiin osoite mihin kirje ja lehdet lähetettiin. Kenttäilimme avopuolella pareittain, toinen saneli kirjepohjasta ja toinen kirjoitti sanelusta.