Onnellisuudesta ja "ikuisuuteen satsaamisesta"

[Kultakala]

Todistajuudessa kun painotetaan kovasti tähtäämään "ikuiseen onnellisuuteen",
niin ihmiseltä voi unohtua hetkeen heittäytymisen ja hetkestä nauttimisen taito,
joka kuitenkin olisi todellisempaa ja konkreettisempaa onnellisuuden ja ilon
kokemista kuin haaveksiminen ikuisesta onnellisuudesta, jonka tulemisesta ei
edes voi olla varma.
Miten ajatusmaailman kääntäminen onnistuu, jos kaikki elämän ns. pienet ilot tuntuvat
merkityksettömiltä ja häviäviltä? Miten ikuisuussatsaavasta yhteisöstä vapautuva voisi
oppia heittäytymään enemmän hetkeen ja lakata murehtimasta käsittämätöntä ikuisuutta?

Pahoittelen mahdollisesti sekavaa tekstiä, sillä ajatuskin on ko. asiasta aika sekava.
Toivottavasti ajatus on kuitenkin ymmärrettävissä.

[Vieras]

Kyllähän jt nauttii elämän "pienietä iloista" joka päivä.
Auringonpaisteesta, sateesta ,
leskenlehdistä,
koivun hiirenkorvista,
lapsen jokelluksesta...

Eihän ajatus Paratiisista mitenkään poissulje
arjen iloisia asioita, päinvastoin.
Paratiisissa ei ikävät asiat häiritse kuten nyt
leskenlehden vieressä särjetty olutpullo, johon joku voi loukata tassunsa...

[SuurinBabylon]

Erilaiset meditaatiotekniikat opettavat keskittymään hetkeen, unohtamaan menneen ja tulevan, sekä nauttimaan elämän pienistä iloista. Hyvä suomenkielinen, käytännönläheinen sivusto aiheesta löytyy osoitteesta http://huom.io/

Saattaa kuulostaa huuhaalta, mutta ko. menetelmät on tieteenkin metodein osoitettu toimiviksi. Netistä löytyy toki lisääkin tietoa ja harjoituksia aiheen tiilmoilta, kunhan vain jaksaa kaivaa.

[Vieras]

"särjetty olutpullo"

kysyi kerran olutpullon heittäjältä, että miksi
sanoi että kun helähdyksen ilon kuulla sai siksi
Iloa ei ole jehovantodistajalla
ja jehova korjaa sit jäljet urakalla

Hyvä kysymys Kultakalalta
Yksi tyypillinen prosessi voisi alkaa rakkauspommituksen jälkeisellä innostuksella, jossa on kiire ovityöhön kun loppu on pian. Tuolloin ei ehkä oikein ole aikaakaan pienille iloille. Kun tuo loppu paratiiseineen ei tulekaan, millä pettymys kompensoidaan. Olisiko se jt:lle pettymyksen myöntämistä jos hakisi iloa auringonpaisteesta, leskenlehdistä, koivun hiirenkorvista, lapsen jokelluksesta.

[nabander]

Luulen ymmärtäväni mitä ajat takaa. Minä "tiesin" jo varhain että en tulisi selviämään paratiisiin parantelemaan haavojani, niin parantumaton ja mahdoton olin. Taustalla tosiaan ajatus siitä että tämä elämä ei ole mitään verrattuna siihen tulevaan täydelliseen elämään, toki mistä en kuitenkaan pääsisi nauttimaan.

Eipä siinä tosiaan heittäytyminen elämän virtaan tosiaan tullut ensimmäisenä mieleen, etenkin kun häveliäisyyssyistä täytyi pitää kulissia jonkinnäköisessä kunnossa. Kun sitten loppujen lopuksi tiesin että tämä oli tässä, eikä häveliäisyyskään minua pidättelisi, niin eihän sitä osannut. Tunne ja mieliala oli se että nyt heittäydytään, ja sitten tosiaan heittäydyttiin. Kun vähän extreemistä kokemuksista oli palattu niin meni aina hetki haavoja nuollessa ja ihmetellessä että tällaistäkö tämä heittäytyminen on. Sitä jotenkin ahnaasti yrittää saada täydellisen tässä ja nyt elämyksen, kun oikea tapa taitaisi olla heittäytyä silleen vähän pehmeästi ja maistella elämää pienissä paloissa.

Kunnioittavasti teidän
Nabander

[Vieraas]

Miten ajatusmaailman kääntäminen onnistuu, jos kaikki elämän ns. pienet ilot tuntuvat merkityksettömiltä ja häviäviltä? Miten ikuisuussatsaavasta yhteisöstä vapautuva voisi
oppia heittäytymään enemmän hetkeen ja lakata murehtimasta käsittämätöntä ikuisuutta?

Ei ollut yhtään sekavaa, päinvastoin. Vaikean kysymyksen kuitenkin esitit, haaste voi varmaan olla jopa koko elämän kestävä. Ehkä ei onnistu koskaan.

Minäkin suosittelisin mindfulness-tekniikoita ihan kokeiluna, ainakin itsekseen. Itselleni eivät onnistu porukalla tehtyinä lainkaan. Varmaan jotkut zenit ja joogat ovat samaa tavaraa, mutta väärässä porukassa voi tulla pahimmillaan uskontoa tai jopa lahkolaisuutta mukaan. Kannattaa lukea joku kirja asiasta, itse suosittelisin Kabat-Zinniä, joka on ihan tieteellinen asiantuntija.

[SuurinBabylon]

Miten ajatusmaailman kääntäminen onnistuu, jos kaikki elämän ns. pienet ilot tuntuvat merkityksettömiltä ja häviäviltä? Miten ikuisuussatsaavasta yhteisöstä vapautuva voisi
oppia heittäytymään enemmän hetkeen ja lakata murehtimasta käsittämätöntä ikuisuutta?

Ei ollut yhtään sekavaa, päinvastoin. Vaikean kysymyksen kuitenkin esitit, haaste voi varmaan olla jopa koko elämän kestävä. Ehkä ei onnistu koskaan.

Minäkin suosittelisin mindfulness-tekniikoita ihan kokeiluna, ainakin itsekseen. Itselleni eivät onnistu porukalla tehtyinä lainkaan. Varmaan jotkut zenit ja joogat ovat samaa tavaraa, mutta väärässä porukassa voi tulla pahimmillaan uskontoa tai jopa lahkolaisuutta mukaan. Kannattaa lukea joku kirja asiasta, itse suosittelisin Kabat-Zinniä, joka on ihan tieteellinen asiantuntija.

Mindfulness onkin kasvattanut suosiota juuri sen vuoksi että sitä voi harjoittaa ilman uskonnollisia elementtejä. Yksin harjoittelu kehittää, mutta ryhmiin meneminenkään ei ole huono ajatus, varsinkin jos on juuri Totuudesta ulos potkittu. Parhaimmillaan voit saada uusia kontakteja. Mihinkään vähänkään lahkomaiseen tai uskonnolliseen meditointiin ei kannata sekaantua. Suomesta kuitenkin löytyy ihan neutraaleja mindfulness yms. ryhmiä, joista osaa vetää jopa psyykealan ammattilaiset (psyk. erik. sairaanhoitajat, psykiatrit, psykoterapeutit).

[Mievaan]

Kuulostaa asialta, jota vois vaikka mennä kokeilemaan. =)

[Vieras]

Mindfullneksestä on paljon luettavaa omalla nimellään googlesta.