Äitini on jt ja isäni ateisti, mutta koska uskonto niin onnettomasti periytyy äidin kautta niin olen sen painavaa myllynkiveä kaulassani raahannut noin 20 vuotta.
Lapsena en tietenkään mitään tajunnut, vaan seurasin äitiäni mekaanisesti kokouksiin ja kentälle. Mutta heti, kun aloin siinä kymmenen korvilla ajatella ihan itse omilla aivoillani, selvisi pian etteivät syyllistäminen ja vanhentuneet opit voi olla osa tosi uskontoa. En myöskään ole koskaan ollut uskonnollinen, joten teeskentely äitini vuoksi tuntui tympeältä. Menin kasteellekin vihkiytymättä 12-vuotiaana koska sitä tulkittiin minulta odotettavan, mitä olikin sitten myöhemmin aikaa katua.
Pahinta oli se, kuinka en voinut edes lukea niitä kirjoja mitä halusin lukea. Esimerkiksi fantasiakirjat tuomittiin demonisina (no, sehän ei tietenkään estänyt esimerkillisiä pariskuntia jonottamasta Harry Pottereita), vaikka ne siihen aikaan vanhempien luona asuessani olivat ainoa pakotie seurakunnan määrittelemästä ahdasmielisestä "Totuudesta". Minua inhotti myös jo varhain suhtautuminen esimerkiksi homoseksuaaleihin ja nk.maailmallisiin. Seurakunnan tekopyhyys inhotti myös suunnattomasti, ja aloinkin viettää aikaani yhä enemmän "huonossa" seurassa. Ainoastaan silloin koin olevani onnellinen ja noudattavani omia, en jonkun etäisen jumalan periaatteita.
Valehtelua, teeskentelyä ja kaksoiselämää kuluikin sitten seuraavat kymmenen vuotta. Ajattelin eroa jatkuvasti, samoin itsemurhaa. Henkisesti epävakaan äitini mielenterveys heilahteli laidasta laitaan, enkä yksinkertaisesti uskaltanut erota, koska pelkäsin sen koituvan hänen "lopukseen" (kuten hän ohimennen mainitsikin varmasti käyvän jos joskus luopuisin ns.totuudesta). Elämäntapani sai minut vihaamaan itseäni, seurakuntaa ja varsinkin jehovaa. Itkin aina katkerasti, kun joku erosi, koska se en voinut olla minä.
Kotoa muuttaminen oli suuri käännekohta. Saatoin vedota opintoihini kokouksissa käymisen vähentämiseksi, ja ainoan läheisen todistajaystäväni muutto auttoi jäämään helpommin toimettomaksi. Syiksi kerroin milloin mitäkin soopaa, joka kumma kyllä tuntui menevän läpi. Vastasin tiedusteluihin aina hilpeästi hymyillen.
Ahdistukseni kasvoi lopulta siinä määrin, että käytettyäni yli puolet elämästäni tietoiseen teeskentelyyn päätin muutaman seuraavan vuoden aikana etääntyä seurakunnasta ja lopulta jättää sen kokonaan. Lopulta muutin töihin ulkomaille enkä palattuani enää halunnut takaisin tympeään synnyinkaupunkiini. Pian erosin virallisesti kirjeitse täysin toimettoman kauden jatkuttua yhteensä noin vuoden ajan. Joku vanhin siinä soitteli, jolloin olin erityisen ystävällinen ja toivottelin hyvää jatkoa.
Tuntuu mahtavalta olla vihdoin vapaa järjestön kahleista
Sehän tässä surettaakin.