Moni uskova ei nykyään uskalla lausua kovin syvällä rintaäänellä totuuksia tosielämän kysymyksistä. Maallistuvassa maailmassa uskonto tuntuu olevan koko ajan enemmän uskovan oma asia, se uskoo ken uskoo. Mutta tämä kuolema tuntuu jollain tavalla edelleen olevan uskovien omaa tonttia. Johtunee siitä, että moni ei-uskova ei koko asiaa ole tullut etukäteen tarkkaan miettineeksi?
Näiltä tahoilta tuppaa tulemaan asiantuntija-apua välittömästi kuolemantapauksen jälkeen. En tarkoita, että kaikki uskovaiset hyökkäisivät mielipiteitään tuputtamaan, mutta ainakin Vartiotorni-seura tuntuu ohjeistavan hyödyntämään läheisten surun välittömästi. Kuolemantapaus on mainio sauma tavoittaa tavallisesti välinpitämättömät rekrytoinnin kohteet.
Vartiotorni ohjeistaa:
Vanhimmistokirjeessä asia on ilmaistu paljon suoremmin: jätetään se vainajan muisteleminen kokonaan pois ja tehdään hautajaisista kenttäpalvelusta. (En nyt kaivanut alkuperäistä tekstiä tähän hätään.)Puhetta ei siis pidetä kuolleen auttamiseksi, vaan sen ensisijainen tarkoitus on lohduttaa surevia ja antaa läsnäolijoille todistusta kuolleiden tilasta (w02 15/6 s. 30-31)
Joku voisi sanoa tätä "lohduttamisen" taustalla piilevää käännytysmotiivia jonkin verran epärehelliseksi, ehkä jopa härskiksi tavaksi kerätä lisää jäseniä?