Tästä saattaa tulla pitkä mutta toivon että joku lukee ja kommentoi.
Olen alle 18-vuotias nainen. Synnyin todistaja perheeseen, kasvoin Jehovan todistajien ympäröimänä sillä koko perheeni ja sukuni on mukana. Seurakuntani oli suht iso ja siellä oli paljon ikäisiäni nuoria joista sain kavereita. Pienenä olin todella ahkera kenttäilemään ja minusta tuli kastamaton julistaja jo 9 vuotiaana ja puheita aloin pitämään heti kun opein lukemaan. Haaveeni oli kun kasvan isoksi, mennä kasteelle, löytää kunnollinen todistaja mies ja mennä lähetystyöhön Afrikkaan. Kodissani oli tiukka kuri sillä vanhempani olivat olleet myös lapsuudestaan asti mukana ja tiesivät maailman "houkutukset". Ala-asteella maailmallisten kavereiden kanssa sai vielä olla mutta aina niistä varoiteltiin. Yläkouluun siirtyessä kuri vain koveni. Sain paljon maailmallisia kavereita joiden kanssa olisin halunnut viettää aikaa mutta se oli kiellettyä sillä he olivat pahoja ihmisiä ja saatanan henki vaikutti heissä. Kasilla tutustuin erääseen vanhaan tuttuun poikaan ja juttelimme päivittäin. Juttu eteni ja ihastuimme ja meillä oli pientä juttua. Kun vanhempani saivat tietää tästä, meteli oli todella kova. Ilmoitin tässä vaiheessa jo haluavani erota uskonnosta mutta olin vasta 14 vuotias enkä uskaltanut sanoa vastaan vanhemmilleni vaan tottelin ja pistin poikki tämän pojan kanssa. Jatkoin kuitenkin salaa hänen kanssaan jutteluaan ja opin valehtelemaan. Osasin salata kaikki jutteluni hänen kanssaan ja kaikki tapaamiset miettein aina huolella etten jäänyt kiinni. Samaan aikaan esitin kunnollista todistajaa perheelleni mutta oikeasti en vähääkään välittänyt enää. Kenttätuntini väheni ja sain kuulla todella paljon haukkuja tutuilta, perheeltä ja sukulaisilta. Olin huono ihminen koska en keskittynyt enää Jehovan palvomiseen. Olin aina esittänyt pienestä pitäen kovaa ihmistä joka kestää kaiken mutta lopulta en enää kestänyt vaan halusin huomiota ihmisiltä ja sairastin sen takia jonkinasteista lievää anoreksiaa. Sain kuulla vielä enemmän haukkuja tämän takia itsestäni joten monesti koin itsetuhoisia ajatuksia ja mietin että maailma olisi parempi paikka ilman minua ja itkin itseni uneen. Pääsin kuitenkin sairaudesta eroon sillä tämä kyseinen poika käski minut terveydenhoitajalle. Onneksi minulla oli muutama samanlainen kaveri kuin itse olin ja heidän kanssaan mietittiin aina kaikkea eroon ja uskontoon liittyviä asioita ja sen rajoituksia ja toivoimme asioiden olevan paremmin. He auttoivat myös minua jaksamaan. Myöhemmin siirtyessäni ammattikouluun sille paikkakunnalle missä tämä poika asui jouduin valehtelemaan vielä enemmän. Hän oli paras kaveri ja rupesimme näkemään joka viikko vähintään kerran, eli elin siis kaksoiselämää ja valehtelusta tuli tapa. Ihmettelen vieläkin miten vanhempani uskoivat minua ja selityksiäni jokaviikkoista kaupunkireissuista, olin kuitenkin tyytyväinen että he luottivat minuun eivätkä epäilleet. Pian rupesimme seurustelemaan. Esitin silti vanhemmilleni hyvää todistajaa ja kaiken painostuksen takia ilmoitin meneväni kasteelle kesällä. Minulle kerittiin pitämään jopa ensimmäisen osan kysymykset. Jäin kuitenkin kiinni noin 5kk seurustelun jälkeen. Kotona tilanne kävi niin ahdistavaksi että karkasin poikaystävälleni. Olin siellä noin viikon ja mietin ratkaisuani yhdessä pojan kanssa, hänen perheensä, oman perheeni ja muutaman kaverini kanssa. Kotiin mennessäni olin päättänyt. Halusin olla tämän pojan kanssa ja kerroin perheelleni että mielummin eroan uskonnosta kuin tästä pojasta. Ja niin kävi. Laitoin eräälle seurakunnan vanhimmalle viestiä tästä ja sovimme keskustelun salille seuraavaksi päiväksi. Keskustelussa kanssani oli oma setäni ja parhaan lapsuudenkaverini isä. Minua pelotti mennä salille mutta päätin olla rohkea. Kuuntelin heidän saarnansa. Toinen heistä sanoin minun tappavan itseni tälläisellä ratkaisulla ja ainoa elämään johtava tie olisi heidän keskuudessaan ja jos palaisin olisin kuin käytetty auto jota kukaan ei katsoisi palattuani enää arvostavasti. Tämä oli kova paikka vanhemmilleni ja sain kuulla todella loukkaavia sanoja varsinkin isältäni. Hän kertoi häpeävänsä minua enemmän kuin mitään, olevan minun saastetta hänen elimistölleen, jos hän kuolisi voisin syyttää siitä vain itseäni ja olisi minun mielummin toivonut kuolevan kuin eroavan uskonnosta. Kotona ilmapiiri oli todella ahdistava ja pyrin olemaan poissa aina kuin mahdollista. Joudun jatkuvasti kuuntelemaan haukkumista ja huutamista. Se on todella rankkaa. Erosin siis uskonnosta vasta melkein kaksi kuukautta takaisin joten tilanne on todella tuore ja vaatii totuttelemista. En koskaan uskonut näin käyvän, mutta olen silti nyt onnellinen että vihdoinkin uskalsin tehdä tämän ratkaisun. Olen myös siitä onnellinen etten koskaan mennyt kasteelle sillä nyt minua ei virallisesti tarvitse karttaa, vaikka jotkut sitä tekevät. Minut jätetään pois nuorten illoista, parhaat kaverini eivät saa olla julkisesti tekemisissä kanssani koska olen "pakana". olen onnellinen myös sen takia että nyt saan olla pojan kanssa ketä rakastan ilman valehtelua ja salailua. Uskonto kuitenkin jättää jälkensä ja tähän on vaikea tottua. Tämä vaati paljon rohkeutta mutta elämäni on paljon paremmalla mallilla nyt. Ehkä tämä tästä ajan kanssa sitten
Olen nyt lueskellut muutaman kuukauden myös tätä sivustoa ja huomannut että monet opetuksista tosin ovat outoja ja perustelut ovat vain "koska raamattu sanoo niin". Ja vaikuttaa jotenkin tekopyhältä kun lavalta sanotaan "tämä on ainoa oikea uskonto ja jumalan kansan keskuudessa elävät ovat onnellisia". Onko tämä muka oikeasti "se oikea" uskonto? Onko edes jumalaa? Näitä ja kaikkea muutakin olen alkanut epäilemään
On se vähän jäänyt kaivelemaan... Mutta 8v nyt ollut poissa ja 30v mittarissa 
Nojaa tuotahan se on ja samaa on odotettavissa. En nyt sitten tiedä miten tuollainen sopii Jeesuksen vertaukseen kadonneista lampaista.