tee sitä mikä tuntuu hyvältä

[YksinäinenSusi]

Luin tuossa ex-jt-tytön elämää blogia ja huomasin tällaisen lauseen:

"Mistä tiedän mikä on oikein? Tekemällä siten, mikä tuntuu hyvältä? Koska eikö se mikä tuntuu hyvältä, ole yleensä oikein sinua itseäsi kohtaan?"

Tämä on varsin hyvä ajatus, koska jos toimii noin, niin ei tarvitse vanhana sitten katua elämäänsä, että tuli elettyä jotenkin sillä tavoin joka ei ollut minua itseäni.

Jehovantodistajuudessahan tämä on väärin, ja esitetään että oman sydämen aivoitukset ovat pahoja ja jopa saatanan höystämiä, niitä ei pidä kuunnella eikä mietiskellä.

Tässäkin vaan näkyy juuri se tarkoitushakuisuus jehovantodistajuudessa. Kun uusi jt-lapsi syntyy ja sitä opetetaan näin lapsesta asti, niin siitä tulee todennäköisesti Vartiotorniseuran etuja ajava laumaeläin sitten isona. Sellainen jolla on minuus, mutta vt-seuran opin mukainen ja sallittu minuus.

Sellainen minuus ei ole sitä, jollainen yksilöllä pitäisi olla?

Miksi jokaisella ihmisyksilöllä pitäisi olla oikea minuus? No ainakin siksi, arvelisin, että ihminen voisi rakentaa itselleen omanmakuisen, omaleimaisen, persoonallisen, miellyttävän elämän, sellaisen joka on minua itseäni.

Jt-minuus taas on sellainen, että vaikka ovikellojen pimputtelu tuntuisi kuinka pahalta tahansa, niin pitää vaan pakosti yrittää hymyillä ja "väittää" että kenttäpalvelus on mukavaa.

Toisaalta saattaahan olla, että kenttäpalvelus on ihan ok sellaiselle jt:lle, joka on sujuvasanainen ja puhelias ja jolle jt-usko sopii.

Mutta entäs sellainen jt, joka pelkää ovilla esiintymistä ja pyrkii menemään vaivihkaa kenttäkaverinsa selän taakse piiloon, kun ovi aukeaa, häpeää valtakunnan uutista, eikä kykene puhumaan paljon mitään. Ja jos jotain kykenee puhumaan, niin senkin kokee myöhemmin vain tuottavan häpeää Jehovalle.
Sellaistakin jehovantodistajaa vain edelleen kannustetaan(lue vaaditaan) menemään edelleen kentälle, vaikkei tuo työ, eikä koko uskonto edes sovi tälle jt:lle.

Toivoisin sydämestäni, että nämä arat ja pelokkaat jt:t, jotka joutuvat väkisin tekemään sellaista - tajuaisivat sen että arkuus ja pelokkuus ei johdu siitä että on huono jt, vaan siitä että jt-uskonto ei sovi heille.

Myös arkuus ja pelokkuu johtuu usein siitäkin, että on havainnut jt-uskossa ristiriitaisuuksia ja ei voi uskoa kokonaan vaan, vain osittain, vain vähän. Mutta kuitenkin kenttäpalveluksessa pitäisi epärehellisesti näyttää siltä kuin uskoisi kokonaan.

Mutta tällainen jt usein ajattelee olevansa huono ja epäonnistunut, eikä koe olevansa enää ikuisen elämän arvoinen, vaikka todellisuudessa asia vain niin, ettei jt-uskonto sovi hänen persoonallisuuteensa ja siksi hänen tulisi lähteä sieltä pois.

EDIT: Saammekohan koskaan nähdä sitä päivää, jona konventin teema olisi "Tee sitä mikä tuntuu hyvältä"?

[Markku Meilo]

EDIT: Saammekohan koskaan nähdä sitä päivää, jona konventin teema olisi "Tee sitä mikä tuntuu hyvältä"?

En pidä poissuljettuna, mutta silloin Vt-seura määrittää mikä saa tuntua hyvältä ja mikä ei, eli ei mitään varsinaista muuta muutosta kuin teeman sanat.

[Polyester]

Toisaalta saattaahan olla, että kenttäpalvelus on ihan ok sellaiselle jt:lle, joka on sujuvasanainen ja puhelias ja jolle jt-usko sopii.

Mutta entäs sellainen jt, joka pelkää ovilla esiintymistä ja pyrkii menemään vaivihkaa kenttäkaverinsa selän taakse piiloon, kun ovi aukeaa, häpeää valtakunnan uutista, eikä kykene puhumaan paljon mitään. Ja jos jotain kykenee puhumaan, niin senkin kokee myöhemmin vain tuottavan häpeää Jehovalle.
Sellaistakin jehovantodistajaa vain edelleen kannustetaan(lue vaaditaan) menemään edelleen kentälle, vaikkei tuo työ, eikä koko uskonto edes sovi tälle jt:lle.

Kenttäpalvelus on huomattavasti helpompaa niille, jotka ovat luonnostaan ulospäinsuuntautuneita ja rohkeita ottamaan kontaktia vieraisiin ihmisiin. Vartiotornin tapa mitata hengellisyyttä mm. kenttätuntien määrällä on tietenkin epäreilu luonnostaan hiljaisempia kohtaan, vaikka nämä olisivat kuinka hengellisiä ja vahvoja uskossaan. Toisaalta, mitäpä muuta kuin suorituskeskeistä otetta voi odottaa lahkolta, jonka ydinasia on uskonnollisen kirjallisuuden levittäminen ja uusien jäsenien värvääminen.

Mutta tällainen jt usein ajattelee olevansa huono ja epäonnistunut, eikä koe olevansa enää ikuisen elämän arvoinen, vaikka todellisuudessa asia vain niin, ettei jt-uskonto sovi hänen persoonallisuuteensa ja siksi hänen tulisi lähteä sieltä pois.

Tämä pahalta tuntuminen ei ole mikään vähäinen juttu. Veikkaisin, että aika useinkin mielenhallinta lähtee purkautumaan siitä, että jotenkin vain selittämättömästi tuntuu pahalta. Ainakin itselläni kaikki alkoi siitä. Uskonto ei tuota iloa, mikään ei tunnu riittävän, "omia" (todellisuudessa manipuloinnin tuloksena asetettuja) tavoitteita ei pystykään saavuttamaan. Itsesyytöksiä ja pahaa mieltä, mutta sitten silmät avautuvat. Vika ei olekaan minussa, vaan tässä uskonnossa.

[Love_is_a_lie]

[quote="JarkkeParkkeBabylon5"
Jt-minuus taas on sellainen, että vaikka ovikellojen pimputtelu tuntuisi kuinka pahalta tahansa, niin pitää vaan pakosti yrittää hymyillä ja "väittää" että kenttäpalvelus on mukavaa.

Toisaalta saattaahan olla, että kenttäpalvelus on ihan ok sellaiselle jt:lle, joka on sujuvasanainen ja puhelias ja jolle jt-usko sopii.

Mutta entäs sellainen jt, joka pelkää ovilla esiintymistä ja pyrkii menemään vaivihkaa kenttäkaverinsa selän taakse piiloon, kun ovi aukeaa, häpeää valtakunnan uutista, eikä kykene puhumaan paljon mitään. Ja jos jotain kykenee puhumaan, niin senkin kokee myöhemmin vain tuottavan häpeää Jehovalle.
Sellaistakin jehovantodistajaa vain edelleen kannustetaan(lue vaaditaan) menemään edelleen kentälle, vaikkei tuo työ, eikä koko uskonto edes sovi tälle jt:lle.

Toivoisin sydämestäni, että nämä arat ja pelokkaat jt:t, jotka joutuvat väkisin tekemään sellaista - tajuaisivat sen että arkuus ja pelokkuus ei johdu siitä että on huono jt, vaan siitä että jt-uskonto ei sovi heille.

Myös arkuus ja pelokkuu johtuu usein siitäkin, että on havainnut jt-uskossa ristiriitaisuuksia ja ei voi uskoa kokonaan vaan, vain osittain, vain vähän. Mutta kuitenkin kenttäpalveluksessa pitäisi epärehellisesti näyttää siltä kuin uskoisi kokonaan.

Mutta tällainen jt usein ajattelee olevansa huono ja epäonnistunut, eikä koe olevansa enää ikuisen elämän arvoinen, vaikka todellisuudessa asia vain niin, ettei jt-uskonto sovi hänen persoonallisuuteensa ja siksi hänen tulisi lähteä sieltä pois.

EDIT: Saammekohan koskaan nähdä sitä päivää, jona konventin teema olisi "Tee sitä mikä tuntuu hyvältä"?[/quote]

Hallelujah! (Pun intended) Arkuuden kanssa kamppailtuani vuosikausia pääsin siitä eroon vasta kun lopetin ovelta-ovelle juoksemisen ja aloitin koulun näytelmäkerhon... Sai luvan kanssa esittää jotakuta muuta, eikä se enää ollutkaan niin kamalaa. Mutta ovilla asian, johon en edes itse oikeasti uskonut, puhuminen oli yhtä tuskaa ja pari viimeistä vuotta kentällä meni vain kaverina ollessa. Pikkuserkku ymmärsi arkuuteni ja antoi miun olla vaan seurana kun hän esitti lehtiä. Muu porukka veti siitä kyllä herneet nenään, yllättäen.

[Love_is_a_lie]

Ainiin, lisäyksenä vielä. Se luontainen arkuuteni vain paheni ovilla ravatessa. Ilman kenttätyötä olisin kai päässyt paljon helpommalla siinä(kiin) asiassa.

[sorbet]

Tämä on itselläkin ollut oivallus, että ei ole pakko. Perheenä harrastetaan niitä asioita jotka kivoja. Ja ei juosta pakosta missään kissanristiäisissä. Kotona tää näkyy siinä, että jos ei ole vieraita tulossa niin jokainen levittää kamansa sinne minne haluaa. Koska tää on meidän kaikkien koti ja ei tarttee olla siinä kunnossa, että kirjantutkistelu voi pamahtaa päälle minä hetkenä tahansa.

Jt aikana olin todella ujo ja piileksin kenttäkaverin seläntakana ja aina toivoin, että kukaan ei avaa. Nykyään olenkin sitten papupata ja en ujostele. Kai se johtuu siitä, että ei tartte esittää mitään ja joka sivulauseessa mainostaa sitä, että on todistaja. Saa puhua niistä asioista mitkä huvittaa ja olla mainostamatta mitään uskontoa tai muutakaan. Voi olla aito. Todistajana esitin koko ajan jotaikin parempaa kuin oikeasti tunsin olevani. Nykyään ei tartte puhuperustellen kirjasta katsoa, mitä mieltä asioista olen. Hyvin vapauttavaa. Oppinut myös kunnioittamaan keskustelu kumppanin erilaisia mielipiteitä. Että ei tarttee käännyttää olemaan samaa mieltä kanssani. Ja kello on hävinnyt päästäni...tik tak tik tak, voiko tän raportoida ja aika alkaa nyt...siihen loppui mun rannekellon käyttö kun uusi elämänvaihe alkoi. Meillä ei ole kotonakaan yhtään kelloa, lukuunottamatta kännykän kelloa. Kotona saa olla rauhassa, kiireettömästi, suorittamatta tai miettimättä, että olenko käyttänyt ajan "viisaasti". Ite tähän kellottomuuteen hyvinkin tottunut, mutta vieraat meillä kelloa alkaa ettimään jossain vaiheessa ja heistä on outoa, että kelloja ei ole.