Veljesseura.org

Hyvät ihmiset! Uusi blogi on ilmestynyt. Kirjoittaja on "Uskoin murruin elin".

Entä Jos?


Painan pääni keskoskaapin lasiin. Koneet ympärillämme piippaavat ja pieni rintakehä nousee ja laskee hengityskoneen tahdissa.

Siinä makaa minun lapseni. Pieni ja kuolemaa lähellä käynyt. Hän edelleen tasapainottelee elämän nuoralla. Nyt lääketiede tekee parhaansa, jotta ihmisentaimi kasvaa ja vahvistuu.
Itken ja tunnen syyllisyyttä sen sijaan, että iloitsisin lapsesta ja asettaisin pieniä askeleita eteenpäin huomista kohti. Sen sijaan kiemurtelen tuskassa ja kertaan odotusaikaani. Tiedän, ettei se mennyt niin kuin piti.

Sivuutan ajatuksissani, ettei syyni ollut minun vaan kehoni petti minut. En olisi voinut mitään muuta kuin sen minkä nyt tein. Odottaa normaalisti.

Mutta minulla sen sijaan jyskyttää ajatuksissa syytökset: En ollut luja uskossa. Demonit pääsivät lapseni kimppuun ja pitivät pilkkana minun ruumiistani, jolloin epäonnistuin olemaan äiti lapselleni. Tai pahempaa. Jehova itse rankaisi minua ja perhettäni, kun en käynyt kokouksissa, harjoittanut Jehovan palvontaa säännöllisesti ja …

http://johanneksenpoika.fi/blogi_105.html

Herkkää, vahvaa ja syvällisen kuvailevaa tekstiä. Hyvin kirjoitettu !

Suretti kovasti, hyvin kirjoitettu.

Itselläni on tuon veren suhteen läheltäkaukaa liippaava tilanne. Synnytyksessä piti antaa äidille (ev.lut) ja lapselle verta.
Normi ihminen ei välttämättä sitä ymmärrä , mutta JT paremmin. Itse uhrasin sillä hetkellä "ikuisen elämäni" , koska hyväksyin tuon mielessäni. ( muutoinhan minulla ei ollut juurikaan sananvaltaa.)

Rakastin heitä niin paljon, että uhrasin ikuisen elämäni heidän puolesta. ( Siis hyväksymällä verensiirron ja olisin hyväksynyt vaikka kuinka olisivat molemmat olleet todistajia jne..)Mieti sitä viimesenä päivänä hyvä jumala, kun tulet tappamaan minut sen tähden.

Se hyväksyminen mielessä oli tämän hetkisen elämän kovimpia päätöksiä. Sen jälkeen alkoi kyllä paremmin aukeamaan silmät seuran suhteen, ettei nää jutut vaan voi olla näin...


Hyvä kirjoitus oli. Pistää taas miettimään.

Joo, itselle tuli myös tippa linssiin tekstiä lukiessa. Niin elävää kuvailua se oli.

Olen hyvin, hyvin surullinen Jehovan Todistajien väärästä raamatuntulkinnasta, mikä on johtanut lukuisiin täysin tarpeettomiin veriuhreihin ja syyllkistämiseen syyllisyydentuntoineen. Järkevintä olisi ajatella aivan omin aivoin ja tuntein, kuten monet tekevätkin jehovantodistajuudesta huolimatta, mutta se erottamisperuste.

Miten soisinkaan Jehovan todistajien tulevan luokseni, mutta ei. Ei sitä pitäisi tänne nimellään kirjoitta, mutta kun... kirjoitan, niin kirjoitan. Onko kellettyä? Ei ole, niin kirjoitan. Minulle tämä ei ole vaihtoehto tai sopimuskysmys. Toiset harkitkoot omasta tilanteestaan käsin. Minun ei edes tarvitse sukulaisistani huolimatta.

Tämä verellä pelottelu ja syyllistäminen on kyllä mielestäni yksi oksettavimmista asioista mihin seura syyllistyy. Todistajana ollessa oli tapaus missä perheenjäsen olisi kipeästi tarvinnut punasoluja, hengenlähtö oli lähellä ja hoitavat lääkärit aivan paniikissa. Pelkäsin niin paljon toisen puolesta. Silti mielessä vaan oli ajatus, että hän tekee aivan oikein kieltäytyessään verestä. Jonkinlaisessa shokissa vaan rukoilin jumalaa, että puuttuisi jotenkin asiaa ja henki säästyisi.

Sen jälkeen kun erosin todistajista, olen monasti miettinyt, että miltä tuntuisi nykyisillä tiedoilla, jos hän olisi kuollut. Yksi turha uhri lisää vt-seuran alttareille.. Oikeasti kylmää sisältä, miten ihmisen mieltä voidaan hallita niin syvältä.

Jo todistajista eronneena jouduin tilanteeseen missä läheisen reisivaltimo repesi. Verta luonnollisesti vuosi runsaasti ja punasoluja täytyi tiputtaa. Jos tämä olisi sattunnut ollessani todistaja, niin olisinko oikeasti voinut sanoa ensihoitajille, että henkilö on jt ja verta ei saa laittaa. Vaikka toinen makaa henkitoreissaan tajuttomana. Rehellisesti sanottuna en tiedä. Miten vaan olisin toiminut, kauhea syyllisyys olisi joka tapauksessa kalvanut jälkikäteen.

Nykyisessä työssä puljaan veren kanssa päivittäin. Ilman minkäänlaisia omantunnontuskia. Punasolut ja trombosyytit tippuvat niitä tarvitseville ja näen kuinka veri pelastaa ja saa ihmiset voimaan paremmin. Verikysymys varmaan oli ensimmäinen silmienavaaja silloin kun heräsin jt-opetusten nurinkurisuuteen. Eikä nykyisin voi olla muuta kuin kiitollinen, että näistäkin mielen kahleista on päässyt irti ja ymmärtää sen, että sellaista jumalaa ei ole olemassa, joka ihmisiltä vaatisi tällaisia uhrauksia.

Ainakin itse täytyy sanoa, että jt- aikoina omin aivoin ja tuntein ajattelu oli täysin vierasta. Sen pystyn näin jälkikäteen sanomaan. Niin syvällä on tuo auktoriteettiuskovaisuus/ ajattelu,joka on ehdoton totuus ja jos sitä ajattelisikin omin aivoin ja tuntein esim. verikysymyksessä, niin tuo syyllisyydentunne on hyvin voimakas, kuten tuosta blogitekstistä voi hyvin lukea ja eläytyä kirjoittajan tunteisiin.

Hienosti kirjoitettu.
Minun silmäni lahkon suhteen aukenivat oman pojan syntyessä. Meilläkin oli ongelma verensiirron suhteen. Jälkeenpäin tajusin, että joko minä olen paha, taikka uskonto on paha. Oli helppo päättää, kumpaa lopulta syytän.