Polyester kirjoitti:
Tulee vaan mieleen, että millaisia tuntemuksia mahtaa jälkeenpäin herättää niissä todistajissa, jotka ovat jotain tuollaista menneet varmaan sävyyn ennustelemaan. Syyttääkö siinä itseään vai järjestöä?
Tapasin kentällä käydessäni Kemissä miehen, siis hänen kotonaan. Hän päästi minut sisään ja sanoi olevansa entinen jt ja että oli eronnut silloin kun 1975 harmagedon ei tullutkaan.
Keskusteltiin paljon siitä asiasta ja hän todisteli minulle siitä että kuinka järjestö oli opettanut vuodesta 1975 että loppu tulisi. Minä en tietenkään uskonut ja yritin saada hänen päänsä kääntymään että ne olivat olleet vain yli-innokkaita jehovantodistajia jotka olivat semmoista levitelleet.
Kävin siellä monta kertaa hänen kanssaan juttelemassa hänen kodissansa. En silti uskonut järjestön opettaneen sellaista. Silloin ei ollut vielä netistä tietoakaan eikä tietokoneista, commodoro64 vasta oli yleistynyt pelikoneena ja alkeellisena tietokoneena.
En siis uskonut miestä. Vasta sitten kun netti tuli niin aloin uskomaan. Oli se järjestön ote aikas kova silloin kun en vanhaa kokenutta ex-todistajaa uskonut.
Myöhemmin lakkasin käymästäkin miehen luona, kun minua ei enää pidetty kunnollisena todistajana kun olin tavallisena julistajana ottanut vapauksia käydä erotettujen luona vaikken ollut vanhin, olin siinä mielessä kapinallinen ja liian omatoiminen.
Tykkäsin erotettujen seurasta, he olivat jännittäviä ja värikkäitä tyyppejä.
Mutta en luottanut aikuisiin ollenkaan, aikuiset olivat minut lapsena pettäneet kaikin tavoin jopa omat vanhemmat hyvin raa'alla tavalla. Olen kuitenkin antanut vanhemmilleni anteeksi, jokainen ansaitsee toisen mahdollisuuden.(enkä sitäpaitsi ollut omalle lapselleni kovin hyvä isä itsekään kun ryyppäilin paljon silloin ja lapseni siitä kärsi). Loppujen lopuksi paskiainen olin joka suhteessa.
Poikani on minua nykyään siitä muistuttanut, miten hän joutui eräänkin kerran raahaamaan minut sisälle kun olin tuupertunut päissään portaille ulos pakkasella, vaikkei hän ollut vasta kuin jotain 7 vuotias. Olisin jäätynyt ja kuollut sinne.
Sanoin hänelle että sittenhän hän pelasti henkeni ollessaan vasta lapsi ja hänen olisi syytä olla siitä ylpeä että oli hengenpelastaja jo lapsena. Lisäsin että yritän olla hyvä isä nyt, kun olen lopettanut juomisen kokonaan. Onneksi hän leppyi ja antoi anteeksi, eikä hyljännyt isäänsä. Jos poikani minut hylkäisi en ehkä jaksaisi enää elää.
Olin outo ja kapinallinen jt ja minua lopulta alettiin pitämään huonona seurana ja toivottomana tapauksena. Eräs kemiläinen vanhin sanoi minulle suoraan että hän on kertonut seurakuntalaisille, että minä olen löpsähtänyt aivan - aiiiiiivaaaan löpsähtänyt, hän sanoi ja viitasi kintaalla.
Muuttelin sitten seurakuntia vaikka kyllähän ne julistajakortista tietty sai tietää tempauksistani, mutten sitä silloin tiennyt. Raivosin esivalvojalle hänen kotonaan ja ystävyytemme loppui jonkin ajan kuluttua. Olin täynnä synkkää vihaa. En välittänyt auktoriteeteista, en luottanut heihin, enkä kehenkää maailmassa, en edes itseeni. Olin hullu,sairas ja kaheli pyhimyksen valheellisessa asussa ja sädekehä pään päällä.
Ihmisellä on oikeus yksilönä - määrätä oma kohtalonsa.
