Veljesseura.org

Minä kerron olleeni lähes koko ikäni uskonnollisessa lahkossa.

Minua ei toisaalta ole koskaan haastateltu noin tarkkaan töihin haussa.

Itse kerron usein niin, että sanon, että olen saanut tiukan uskonnollisen kasvatuksen. Vanhemmat ovat olleet uskovaisia, mutta itse olen luopunut uskostani nuorena aikuisena.

Minä en kerro koskaan kenellekään. Joskus valehtelen jopa käyneeni riparin säästyäkseni muistelemasta ja säilyttääkseni normaaliuden kuvan.

almi kirjoitti:Jaakko, osuit asian ytimeen: jos keskustelu harhautuu sivupoluille, lienee syytä kysyä, miten tämä tai tuo asia liittyy ammatilliseen tilanteeseeni.

Juuri tänään klo 18 tuli Radio Suomesta ohjelma, joka käsitteli aikuisopiskelua. Aivan ohjelman alussa ammatinvalintapsykologi esitteli toimenkuvaansa. Ohjelman toimitti Paula Jokimies sarjassa "Suomi tänään". Suosittelen, Almi. On varmaan kuunneltavissa viimeistään huomenna Ylen Areenasta.

Todennäköisesti ao psykologi muistaa kiinnittää huomiota myös yleensä ottaen olennaisimpaan kysymykseen, ansiomadollisuuteen.

Yllättävää kyllä, on uutisista kuulunut viime aikoina, että tohtoreiksi väitelleitäkin oppineita on työttöminä.

Torninvartija kirjoitti: Joskus jehovantodistajamenneisyys ohjaa myös entisten todistajien valintoja esim. uskontotiede saattaa kiinnostaa omakohtaisten kokemusten vuoksi. Jos suunnitelmat ja kiinnostuksen kohteet muuttuvat, ei menneisyyttä kannata liikaa jäädä miettimään vaan katse kannattaa suunnata eteenpäin.

Täällä uskontotieteilijä kurkistaa ulos kaapista. Minulla oli paljon kiinnostuksen kohteita nuorena, ja sitten olen tullut hyppineeksi asiasta toiseen. Se on kai vaikuttanut hämmentävältä joidenkin ihmisten mielestä.

Jehovantodistajuus on ohjannut jossain määrin monien entisten Jehovan todistajien valintoja. Esim. jotkut koulut on jätetty väliin tai niiden käyminen on myöhästynyt reippaasti, koska on noudatettu Jehovan todistajien koulujenkäyntikieltoja. Mutta se on menneisyyttä. Ihmisillä jää opintoja väliin monesta muustakin syystä, eikä niitä kaikkia syitä tarvitse selittää ammatinvalintapsykologille. Joskus jehovantodistajamenneisyys ohjaa myös entisten todistajien valintoja esim. uskontotiede saattaa kiinnostaa omakohtaisten kokemusten vuoksi. Jos suunnitelmat ja kiinnostuksen kohteet muuttuvat, ei menneisyyttä kannata liikaa jäädä miettimään vaan katse kannattaa suunnata eteenpäin. Mitä kiinnostaisi tehdä seuraavaksi?

Eikä ammatinvalinnanpsykologi erittäin todennäököisestikään osaa epäillä. luurankoa kaapissa uskonnon takia.

Jos kerran asiallinen käynti kyseessä, niin vain oma etusi on kyseessä, minkälaiseen työhön parhaiten pystyt ja missä on edellytyksiä viihtyä.

Siitä kannattaakin ottaa hyöty irti.

Itse en varmaan kertoisi ammatinvalintapsykologille jt-menneisyydestä, jos hän ei sitä erikseen kysy. Mutta taas jos puhe kääntyy tai ajautuu siihen, ei sitä kannata väistellä tai peitellä. "Miten tämä liittyy asiaan" voi olla myös hyvä kysymys, mielummin kuin tarkka tilannekatsaus kipupisteisiin.

Olen itsekin "joutunut" tilanteisiin, joissa olen kertonut menneisyydestäni, vaikken olisi halunnut. Silloin en ole lähtenyt suoraan ytimeen, vaan vastannut vain kysyttyihin kysymyksiin. Olen sitä mieltä että se osa minusta on minun henkilökohtaista reviiriä, jonka sisälle pääsystä päätän yksin minä.

Ammatinvalintapsykologin tarkoitus ei kuitenkaan ole "parantaa" sinua tai tukea sinua. Hänen tehtävänsä on vain arvioida. Jos koet, että menneisyys ja jt-tausta vaikuttavat sinun työntekemiskykyysi, kerro siinä tapauksessa hänelle siitä mahdollisimman avoimesti. Jos jt-menneisyys ei taas vaikuta hakemassasi työssä muuhun, kuin sinun henkilökohtaiseen olemiseesi, eikä päätöksiisi työntekijänä, onko se silloin työnhakuprosessissa relevanttia tietoa?

Tottakai teet itse päätöksen, mutta miettisin ensin, onko "haavojen" repiminen auki vieraan ihmisen, jonka tarkoituksena ei ole auttaa sinua, kanssa sen arvoista...

almi kirjoitti:En usko, että jossain vaiheessa tapaamani ammatinvalintapsykologi olisi ehdottomasti samaa kastia eli ahdistuvaa sorttia, mutta olisin silti kiinnostunut kuulemaan, millä tavoin muut ovat kertoneet menneisyydestään... tai salanneet sen.

En tiedä kuuluuko ammatinvalintapsykologille uskonnolliset asiat. Jos kertoo liikaa yksityiskohtia tai kertoo olleensa jehovantodistaja, hän voi tarjota vaikka (puhelin)lehdenmyyntityötä.

Joskus sana "lahko" auttaa etäännyttämään vääristä ja leimaavista mielikuvista. Jos tulee tarve kertoa uskonnollisesta taustasta, voi kertoa olleensa vuosia uskonnollisessa lahkossa, joka määräsi ja säänteli elämää, mutta jättäneen sen jo taakse. Näin ei tarvitse mennä turhiin yksityiskohtiin. Tai voi korostaa lahkon opettaneen kurinalaisuutta ja kuuliaisuutta, joilla on arvoa työelämässäkin.

Yksityiselämässä sen sijaan totuus vapauttaa ja kun kertoo olleensa jehovantodistaja, voi asia tulla kuitatuksi ja on pois päiväjärjestyksestä.

Rohkeasti vaan. Vuosien mittaan olen kertonut keskeisiä osia omasta ja perheeni tarinasta yli kymmenelle minua ammattinsa puolesta kuunnelleelle. Monenlaisia suhtautumisia on osunut kohdalle, mutta näin jälkikäteen en vaihtaisi mitään pois. Ellei tilanne ole niin akuutti, että jonkinlaista "hoitoa" tarvitsee välittömästi, kannattaa mielestäni vähän aikaa tunnustella onko syvempi yhteys mahdollinen eikä "tiputtaa housuja kinttuihin" heti. Jollekulle sanoin, että olen kuin siirtolainen yksin vieraassa maassa enkä koe laisinkaan ymmärtäväni täkäläisten ajattelua vaikka heidän kieltänsä hyvin osaankin.
Joku ei nähnyt tilanteessani enää sen suurempaa problematiikkaa ja sanoi ajan parantavan kun kerran niinkin hyvin, osin kiitos tämän keskustelupalstan edeltäjien, itse kykenin menneisyyttäni ja senhetkistä olemistani itse käsittelemään, "joten vuoden päästä kaikki hyvin". Totta onkin, että kykenen varmasti analysoimaan oloani ja sen syitä paremmin kuin keskivertoterapeutti, ja aina vuoden päästä asiat ovatkin olleet paremmin. Löytämättä on vielä todellinen jt-psyyken spesialisti, jollaiselle suomenmaassa alkaisi riittää asiakkaita.
Lääkäreitä kun tapaan, käytän nykyään mielihyvin tilaisuuden "antaa todistusta" jehovantodistajuudesta... ja neljästi olen saanut vastauksen, että "etpä ole ainoa jolla on tuollaisia kokemuksia". Joskus olen kysellyt neuvoa, miten voisin auttaa minulle läheistä jehovantodistajuuden runtelemaa henkilöä.
Vaikka en uskonnoista enää pahemmin perusta, helpoimpia ovat olleet keskustelut kirkon piirissä toimivien pappien ja neuvojien kanssa. Heillä on usein tuntuma uskonnollisuuden kääntöpuoleen, siihen mitä pienissä lahkoissa tapahtuu sekä siihen miten syvällinen uskonnollinen kokemus voi olla. Ja kirkon henkilökunta ei naura hassuille uskomuksille, koska he itsekin uskovat hassuihin asioihin.

Jaakko, osuit asian ytimeen: jos keskustelu harhautuu sivupoluille, lienee syytä kysyä, miten tämä tai tuo asia liittyy ammatilliseen tilanteeseeni.

Minun menneisyydestäni udellut psykologi oli muuten töissä valtiolla. Hän käyttäytyi muutenkin hieman epäadekvaatisti.

Käsittääkseni ammatinvalintapsykologi ei ole terapeutti, vaan on tehtävänään selvittää johonkuhun ammattiin soveltuvuutta. Kerro mitä haluat, ja vastaa jos kysytään. Mikäli potkiutuu pois roolistaan, saataisi kysymys: Miten tämä asiaan liittyy? olla paikallaan.

Psykologeilla on usein koulutuksensa taakka harteillaan. Näkevät kaikkialla erilaista problematiikkaa. On tietysti eri asia, onko käymässä ammatinvalinta- vai terapiapsykologilla. Ammatinvalintapsykologille ei ehkä kannata kertoa kaikkea, jos hänen lausunnoillaan on jotain painoa haunalaisen paikan täyttämisessä.

Psykologeilta voi kyllä saada hyvää tukea eroprosesseihin (avioero, lahkoero, kuolemantapaukset), mutta jos psykologi ei tiedä, mistä puhutaan, asia voi mennä väärille raiteille kokonaan.

Asioiden purkaminen on aina hyvä asia, jos tilanne on oikea.

Vieras kirjoitti:Varmastikin on totta että aihe on psykologille vieras, he ovat halukkaita osaltaan perehtymään muodikkaisiin ja seksikkäisiin aiheisiin.

Ja monet ovat lisäksi samperin uteliaita. Minulta on kerran kyselty uuvuksiin asti ammatinvalinnanohjauksessa, millaista on nyt elää ilman äitiä ja pikkuveljeä. Se ei auttanut minua mitenkään.

Terapiakeskustelut ovat erikseen. Tavallinen tilannetta kartoittava psykologi ei välttämättä ymmärrä, millä tavoin mikäkin asia liittyy kontekstiin ja saattaa sen vuoksi tehdä väärät päätelmät. Sitten onkin soppa valmis.