Kirjoittaja Vieras » 18.08.2008 23:27
Rohkeasti vaan. Vuosien mittaan olen kertonut keskeisiä osia omasta ja perheeni tarinasta yli kymmenelle minua ammattinsa puolesta kuunnelleelle. Monenlaisia suhtautumisia on osunut kohdalle, mutta näin jälkikäteen en vaihtaisi mitään pois. Ellei tilanne ole niin akuutti, että jonkinlaista "hoitoa" tarvitsee välittömästi, kannattaa mielestäni vähän aikaa tunnustella onko syvempi yhteys mahdollinen eikä "tiputtaa housuja kinttuihin" heti. Jollekulle sanoin, että olen kuin siirtolainen yksin vieraassa maassa enkä koe laisinkaan ymmärtäväni täkäläisten ajattelua vaikka heidän kieltänsä hyvin osaankin.
Joku ei nähnyt tilanteessani enää sen suurempaa problematiikkaa ja sanoi ajan parantavan kun kerran niinkin hyvin, osin kiitos tämän keskustelupalstan edeltäjien, itse kykenin menneisyyttäni ja senhetkistä olemistani itse käsittelemään, "joten vuoden päästä kaikki hyvin". Totta onkin, että kykenen varmasti analysoimaan oloani ja sen syitä paremmin kuin keskivertoterapeutti, ja aina vuoden päästä asiat ovatkin olleet paremmin. Löytämättä on vielä todellinen jt-psyyken spesialisti, jollaiselle suomenmaassa alkaisi riittää asiakkaita.
Lääkäreitä kun tapaan, käytän nykyään mielihyvin tilaisuuden "antaa todistusta" jehovantodistajuudesta... ja neljästi olen saanut vastauksen, että "etpä ole ainoa jolla on tuollaisia kokemuksia". Joskus olen kysellyt neuvoa, miten voisin auttaa minulle läheistä jehovantodistajuuden runtelemaa henkilöä.
Vaikka en uskonnoista enää pahemmin perusta, helpoimpia ovat olleet keskustelut kirkon piirissä toimivien pappien ja neuvojien kanssa. Heillä on usein tuntuma uskonnollisuuden kääntöpuoleen, siihen mitä pienissä lahkoissa tapahtuu sekä siihen miten syvällinen uskonnollinen kokemus voi olla. Ja kirkon henkilökunta ei naura hassuille uskomuksille, koska he itsekin uskovat hassuihin asioihin.
Rohkeasti vaan. Vuosien mittaan olen kertonut keskeisiä osia omasta ja perheeni tarinasta yli kymmenelle minua ammattinsa puolesta kuunnelleelle. Monenlaisia suhtautumisia on osunut kohdalle, mutta näin jälkikäteen en vaihtaisi mitään pois. Ellei tilanne ole niin akuutti, että jonkinlaista "hoitoa" tarvitsee välittömästi, kannattaa mielestäni vähän aikaa tunnustella onko syvempi yhteys mahdollinen eikä "tiputtaa housuja kinttuihin" heti. Jollekulle sanoin, että olen kuin siirtolainen yksin vieraassa maassa enkä koe laisinkaan ymmärtäväni täkäläisten ajattelua vaikka heidän kieltänsä hyvin osaankin.
Joku ei nähnyt tilanteessani enää sen suurempaa problematiikkaa ja sanoi ajan parantavan kun kerran niinkin hyvin, osin kiitos tämän keskustelupalstan edeltäjien, itse kykenin menneisyyttäni ja senhetkistä olemistani itse käsittelemään, "joten vuoden päästä kaikki hyvin". Totta onkin, että kykenen varmasti analysoimaan oloani ja sen syitä paremmin kuin keskivertoterapeutti, ja aina vuoden päästä asiat ovatkin olleet paremmin. Löytämättä on vielä todellinen jt-psyyken spesialisti, jollaiselle suomenmaassa alkaisi riittää asiakkaita.
Lääkäreitä kun tapaan, käytän nykyään mielihyvin tilaisuuden "antaa todistusta" jehovantodistajuudesta... ja neljästi olen saanut vastauksen, että "etpä ole ainoa jolla on tuollaisia kokemuksia". Joskus olen kysellyt neuvoa, miten voisin auttaa minulle läheistä jehovantodistajuuden runtelemaa henkilöä.
Vaikka en uskonnoista enää pahemmin perusta, helpoimpia ovat olleet keskustelut kirkon piirissä toimivien pappien ja neuvojien kanssa. Heillä on usein tuntuma uskonnollisuuden kääntöpuoleen, siihen mitä pienissä lahkoissa tapahtuu sekä siihen miten syvällinen uskonnollinen kokemus voi olla. Ja kirkon henkilökunta ei naura hassuille uskomuksille, koska he itsekin uskovat hassuihin asioihin.