ajoulupukisti kirjoitti:Alkaa jutut pyörimään päässä ja keräämään viettelyvoimaa, kiihottavaa synnin tunnetta ja sitten tulee se syyllisyyden tunne, kun on taas päästänyt mielensä vaeltelemaan kielletylle alueelle.
Ja kun on tehnyt "avio
rikoksen" esiasteen ajattelemalla seksiä eli
moraalittomuutta onkin hyvä pyhittää omatunto tekemällä lisää käännytystyötä ovilla. Näin ne uskonnot pyörivät. Ensin hehkutetaan, sitten syyllistetään ja kerrotaan että tekemällä näin ja näin voit saada anteeksi. Uskonnot tarjoavat lääkettä itse aiheuttamaansa ongelmaan.
Omaan nuoruuteni vaikutti erittäin haitallisesti negatiivinen suhtautuminen kaikenlaiseen "ylenpalttiseen vapaa-ajan viettoon" ja vastakkaiseen sukupuoleen ("ettehän vain olleet kahden?"). Monesti kun vietin aikaa jopa ihan hyvämaineisten todistajanuorten kesken, vanhemmat esittivät epäileviä kysymyksiä, kuten "Oletko aivan varma ettei vapaa-ajan vietto ole saamassa yliotetta? Hengelliset asiat ovat numero 1".
Syyllistäminen alkoi jo leikki-iässä. Piti jo taaperosta asti varoa maailmallisia ja varoa seksin syntiä. Eihän lapsi edes tiedä mitä seksi on! 10-12 vuotiaana pelkäsin ja olin jatkuvasti äärimmäisen ahdistunut, olinhan katsonut MTV:ltä "moraalittomia" musiikkivideoita.
Tämä kaikki johti jo varhaisteini-iässä koettuihin mielenterveysongelmiin, jotka vaativat lääkärin hoitoa. Pahaa oloa opin helpottamaan alkoholilla 15 vuoden iässä. Tästäkin koin ylenpalttista syyllisyyttä, vaikka alkoholinkäyttöni oli melko vaatimatonta (3-6 olutta 1-2 kertaa kuukaudessa) ikätovereihin verrattuna. Mielenterveysongelmat pahenivat lähestyttyäni 20. ikävuotta, jolloin olinkin välillä osastohoidossa. Tällöin olin vielä täysiverinen Jehovan todistaja, vaikka usko olikin kadonnut vuosia aikaisemmin. Sosiaaliset suhteet kuitenkin lykkäsivät eroamispäätöstä vuosilla eteenpäin.
Näin jälkeenpäin tästä kaikesta kurjuudesta voi kiittää vanhempiani, jotka kyllä hyvin suojelivat kaikenlaiselta "synniltä", mutta eivät turvanneet turvallista alustaa henkiselle kehitykselle. Olihan se hienoa kuinka he opettivat "ajattelemaan itsenäisesti". Tästä tulee vielä lopuksi mieleeni tapaus jossa erehdyin jollain tavalla kritisoimaan Vartiotornin surrealistisia ohjeita. Isäni tokaisi että "se ei ole sinun päätös mihin uskot vaan uskollisen ja ymmärtäväisen orjan!"
[quote="ajoulupukisti"]Alkaa jutut pyörimään päässä ja keräämään viettelyvoimaa, kiihottavaa synnin tunnetta ja sitten tulee se syyllisyyden tunne, kun on taas päästänyt mielensä vaeltelemaan kielletylle alueelle.[/quote]
Ja kun on tehnyt "avio[b]rikoksen[/b]" esiasteen ajattelemalla seksiä eli [b]moraalittomuutta[/b] onkin hyvä pyhittää omatunto tekemällä lisää käännytystyötä ovilla. Näin ne uskonnot pyörivät. Ensin hehkutetaan, sitten syyllistetään ja kerrotaan että tekemällä näin ja näin voit saada anteeksi. Uskonnot tarjoavat lääkettä itse aiheuttamaansa ongelmaan.
Omaan nuoruuteni vaikutti erittäin haitallisesti negatiivinen suhtautuminen kaikenlaiseen "ylenpalttiseen vapaa-ajan viettoon" ja vastakkaiseen sukupuoleen ("ettehän vain olleet kahden?"). Monesti kun vietin aikaa jopa ihan hyvämaineisten todistajanuorten kesken, vanhemmat esittivät epäileviä kysymyksiä, kuten "Oletko aivan varma ettei vapaa-ajan vietto ole saamassa yliotetta? Hengelliset asiat ovat numero 1".
Syyllistäminen alkoi jo leikki-iässä. Piti jo taaperosta asti varoa maailmallisia ja varoa seksin syntiä. Eihän lapsi edes tiedä mitä seksi on! 10-12 vuotiaana pelkäsin ja olin jatkuvasti äärimmäisen ahdistunut, olinhan katsonut MTV:ltä "moraalittomia" musiikkivideoita.
Tämä kaikki johti jo varhaisteini-iässä koettuihin mielenterveysongelmiin, jotka vaativat lääkärin hoitoa. Pahaa oloa opin helpottamaan alkoholilla 15 vuoden iässä. Tästäkin koin ylenpalttista syyllisyyttä, vaikka alkoholinkäyttöni oli melko vaatimatonta (3-6 olutta 1-2 kertaa kuukaudessa) ikätovereihin verrattuna. Mielenterveysongelmat pahenivat lähestyttyäni 20. ikävuotta, jolloin olinkin välillä osastohoidossa. Tällöin olin vielä täysiverinen Jehovan todistaja, vaikka usko olikin kadonnut vuosia aikaisemmin. Sosiaaliset suhteet kuitenkin lykkäsivät eroamispäätöstä vuosilla eteenpäin.
Näin jälkeenpäin tästä kaikesta kurjuudesta voi kiittää vanhempiani, jotka kyllä hyvin suojelivat kaikenlaiselta "synniltä", mutta eivät turvanneet turvallista alustaa henkiselle kehitykselle. Olihan se hienoa kuinka he opettivat "ajattelemaan itsenäisesti". Tästä tulee vielä lopuksi mieleeni tapaus jossa erehdyin jollain tavalla kritisoimaan Vartiotornin surrealistisia ohjeita. Isäni tokaisi että "se ei ole sinun päätös mihin uskot vaan uskollisen ja ymmärtäväisen orjan!"