Kirjoittaja Murunen (ei muistanut kirjautua) » 16.05.2008 13:39
tikaram kirjoitti:Tony Syrjänen kirjoitti:
Kai se 'kriisin suuruus' on kiinni usein siitä kuinka syvällä jehovantodistajuudessa on piehtaroinut.
Voikohan Jehovan todistaja olla piehtaroimatta kovinkaan kevyesti lahkossa? Ehkä semmoiset selviävät vähemmällä, jotka saavat todistajakasvatuksen, mutta eivät sisäistä hommaa koskaan eivätkä käy kasteella. Joku aikuisena mukaan tullut taas saattaa kokea itsensä melko petetyksi, jos on hyvässä uskossa todistajaksi liittynyt ja uskonut, että todistajilla on totuus ja sisäinen rauha.
Tuota olen miettinyt minäkin tahollani. Itse olen kaiketi elänyt suhteellisen "kevyen" jt historian. Minua ei ole koskaan pakotettu mihinkään. Ei kentälle, kokouksiin tms. Usko on saanut tulla luonnostaan. Toisaalta nuorena ajattelin 15-vuotiaana, että sen ikäisenä tyttönä on outoa, jos ei ole käynyt kasteella ja kun tiesin, että siskoni ei sitä koskaan tee, niin tunsin sen velvollisuudekseni äitiäni kohtaan mennä kasteelle. Muuten olisin hyvin ehkä voinut olla menemättäkin. Koko nuoruuden ja siitä lähtien on asiat olleet ristiriitaisia mielessäni. Niin monta kysymysmerkkiä, mutta valitsin silloin tutun ja turvallisen. Yksinhuoltajan lapsena halusin myös näyttää srk kaksinaamaisille tädeille ja sedille, että yh:n lapset voivat päästä kasteelle asti, koska meitähän aina pidetään kaiken pahan alkuna ja juurena (vaikka ne vanhimpien lapset aina etunenässä kuppi kädessä olivatkin
). Valitsin osittain suunnan itse, osittain sosiaalisen painostuksen takia. Ja käyn aivan älytöntä kriisiä uskosta luopumisen suhteen. Jo pari vuotta. Välillä se helpottaa, välillä taas iskee päälle kuin hurrikaani. Koko maailmankuvan hahmottaminen aikuisena uudelleen on raskasta. Kun lähdetään siitä asti, että uskonko luomiseen vai evoluutioon. Mitä voin uskoa ilman virallista uskoa? Voinko uskoa mihinkään, kun olen luopunut yhdestä maailmankuvasta ja uskosta? Ihan back to basics-juttuja... Plus kaikesta joka asian epäilemisestä irtipääseminen. Kyseenalaistan jatkuvasti kaiken. Itse teen luopumistyötä nimenomaan henkisellä tasolla analysoiden ja pohtien. Ja juuri kun luulen päässeeni johonkin tasapainoon taas vaihteeksi, tulee riita miehen kanssa, joka syyttää mun epäluuloisuutta edellisestä elämästä. Silloin mukaan tulee myös tahtomattani syyllisyys. Syyllisyys menneisyydestä, johon en voinut vaikuttaa. Lapsi uskoo mitä opetetaan. On varmaan ehkä raskasta elää ihmisen kanssa, joka ei tiedä paikkaansa maailmassa... Mutta tietääkö moni muukaan...
Ehkä jollekin terapioinnille olisi voinut olla kohdallani tilausta ilman tämän netin mahdollisuuksia jakaa kokemuksiaan ja lukea muiden vastaavista. Näillä on ollut mittaamattoman suuri vaikutus sille että vt-seuran edesottamukset ovat asettuneet näkemyksissäni oikeille paikoilleen.
Itse en varmaan olisi saanut sanaa suustani uskostani tai entisestä uskostani terapiassa tai ystävien kesken ilman, että olisin asioista puhunut eka netissä muutaman vuoden ajan. Nyt jo pystyn käsittelemään niitä asioita ääneen.
Pystyin ensimmäistä kertaa sanomaan n. vuosi sitten tyttöporukassa, kun oltiin iltaa viettämässä, että olen ollut jt, kun puhe kääntyi jostain syystä seksiin liippaavaan tms. Olen hävennyt sitä aina. Jopa silloin, kun olin jt-lapsi ja nuori, en koskaan kertonut sitä kenellekään. Koulussa oli pakko sanoa opettajalle ja se oli kamalaa. Kentällä käynti oli horrorfilmistä, kun aina tuli lisäjännitystä, avaako oven viereisen pulpetin poika
Kerran avasi... Vältin siis kuitenkin koulukiusaamiset, koska tajusin pitää turpani kiinni uskonnosta. Luojan kiitos olin niin järkevä. Säästin itseni ties miten monen vuoden pohdinnoilta ja itsetunnon vammoilta silläkin. Tosin voi ajatella, että olenko jo pienenä "ollut niin fiksu", että olen mielessäni kyseenalaistanut moniakin asioita, enkä ole halunnut tulla liitetyksi moiseen ryhmittymään. Usko on mielestäni henkilökohtaista ja sisäistä. Ei siihen mitään paheellista järjestöä tarvita.
Muakin auttoi netti ja täällä jaetut kokemukset. Ja on helpompi kertoa olleensa osa jotain, jota voi nyt ihmetellä. Kuin kertoa olevansa osa jotain, jota muut ihmettelevät.
[quote="tikaram"][quote="Tony Syrjänen"]
[i]Kai se 'kriisin suuruus' on kiinni usein siitä kuinka syvällä jehovantodistajuudessa on piehtaroinut. [/quote]
Voikohan Jehovan todistaja olla piehtaroimatta kovinkaan kevyesti lahkossa? Ehkä semmoiset selviävät vähemmällä, jotka saavat todistajakasvatuksen, mutta eivät sisäistä hommaa koskaan eivätkä käy kasteella. Joku aikuisena mukaan tullut taas saattaa kokea itsensä melko petetyksi, jos on hyvässä uskossa todistajaksi liittynyt ja uskonut, että todistajilla on totuus ja sisäinen rauha.[/i]
Tuota olen miettinyt minäkin tahollani. Itse olen kaiketi elänyt suhteellisen "kevyen" jt historian. Minua ei ole koskaan pakotettu mihinkään. Ei kentälle, kokouksiin tms. Usko on saanut tulla luonnostaan. Toisaalta nuorena ajattelin 15-vuotiaana, että sen ikäisenä tyttönä on outoa, jos ei ole käynyt kasteella ja kun tiesin, että siskoni ei sitä koskaan tee, niin tunsin sen velvollisuudekseni äitiäni kohtaan mennä kasteelle. Muuten olisin hyvin ehkä voinut olla menemättäkin. Koko nuoruuden ja siitä lähtien on asiat olleet ristiriitaisia mielessäni. Niin monta kysymysmerkkiä, mutta valitsin silloin tutun ja turvallisen. Yksinhuoltajan lapsena halusin myös näyttää srk kaksinaamaisille tädeille ja sedille, että yh:n lapset voivat päästä kasteelle asti, koska meitähän aina pidetään kaiken pahan alkuna ja juurena (vaikka ne vanhimpien lapset aina etunenässä kuppi kädessä olivatkin :D ). Valitsin osittain suunnan itse, osittain sosiaalisen painostuksen takia. Ja käyn aivan älytöntä kriisiä uskosta luopumisen suhteen. Jo pari vuotta. Välillä se helpottaa, välillä taas iskee päälle kuin hurrikaani. Koko maailmankuvan hahmottaminen aikuisena uudelleen on raskasta. Kun lähdetään siitä asti, että uskonko luomiseen vai evoluutioon. Mitä voin uskoa ilman virallista uskoa? Voinko uskoa mihinkään, kun olen luopunut yhdestä maailmankuvasta ja uskosta? Ihan back to basics-juttuja... Plus kaikesta joka asian epäilemisestä irtipääseminen. Kyseenalaistan jatkuvasti kaiken. Itse teen luopumistyötä nimenomaan henkisellä tasolla analysoiden ja pohtien. Ja juuri kun luulen päässeeni johonkin tasapainoon taas vaihteeksi, tulee riita miehen kanssa, joka syyttää mun epäluuloisuutta edellisestä elämästä. Silloin mukaan tulee myös tahtomattani syyllisyys. Syyllisyys menneisyydestä, johon en voinut vaikuttaa. Lapsi uskoo mitä opetetaan. On varmaan ehkä raskasta elää ihmisen kanssa, joka ei tiedä paikkaansa maailmassa... Mutta tietääkö moni muukaan...
[quote]
[i]Ehkä jollekin terapioinnille olisi voinut olla kohdallani tilausta ilman tämän netin mahdollisuuksia jakaa kokemuksiaan ja lukea muiden vastaavista. Näillä on ollut mittaamattoman suuri vaikutus sille että vt-seuran edesottamukset ovat asettuneet näkemyksissäni oikeille paikoilleen[/i].[/quote]
[quote][/quote]Itse en varmaan olisi saanut sanaa suustani uskostani tai entisestä uskostani terapiassa tai ystävien kesken ilman, että olisin asioista puhunut eka netissä muutaman vuoden ajan. Nyt jo pystyn käsittelemään niitä asioita ääneen.[quote][/quote][/quote]
Pystyin ensimmäistä kertaa sanomaan n. vuosi sitten tyttöporukassa, kun oltiin iltaa viettämässä, että olen ollut jt, kun puhe kääntyi jostain syystä seksiin liippaavaan tms. Olen hävennyt sitä aina. Jopa silloin, kun olin jt-lapsi ja nuori, en koskaan kertonut sitä kenellekään. Koulussa oli pakko sanoa opettajalle ja se oli kamalaa. Kentällä käynti oli horrorfilmistä, kun aina tuli lisäjännitystä, avaako oven viereisen pulpetin poika :D Kerran avasi... Vältin siis kuitenkin koulukiusaamiset, koska tajusin pitää turpani kiinni uskonnosta. Luojan kiitos olin niin järkevä. Säästin itseni ties miten monen vuoden pohdinnoilta ja itsetunnon vammoilta silläkin. Tosin voi ajatella, että olenko jo pienenä "ollut niin fiksu", että olen mielessäni kyseenalaistanut moniakin asioita, enkä ole halunnut tulla liitetyksi moiseen ryhmittymään. Usko on mielestäni henkilökohtaista ja sisäistä. Ei siihen mitään paheellista järjestöä tarvita.
Muakin auttoi netti ja täällä jaetut kokemukset. Ja on helpompi kertoa olleensa osa jotain, jota voi nyt ihmetellä. Kuin kertoa olevansa osa jotain, jota muut ihmettelevät.