Omalta kohdaltani lähes kaikki kohdat pätevät.
Olin 13-vuotias, kun "kypsässä iässä" kävin kasteella. Isä oli/on ei-todistaja, häneltä ei kysytty lupaa, saati edes ilmoitettu etukäteen tällaisesta. Itsehän en, nuoresta iästä ja uskonnollisesta mielenhäiriöstä johtuen, tiennyt mitä tein, saati ymmärtänyt minkälaisia seurauksia siitä voisi koitua. Tässä rikottiin iloisesti myös uskonnonvapauslakia, mutta koskas todistajat olisivat semmoisista piitanneet.
Mielenkiintoista tuossa oli se, että kasteen jälkeen jouduin (pakotettuna) soittamaan isälleni, ja oikein asiakseen kertomaan kasteesta. Muistan, miten en olisi halunnut millään tätä tehdä, pelotti ja jännitti, mutta seurakunnan taholta siihen pakotettiin, joten kilttinä lapsena tottelin. En vieläkään oikein tiedä, että mikä ajatus tässä oli taustalla, eli miksi tuota isälleni kertomista niin vaadittiin. Olisivatko vanhimmat ajatelleet, että ei-uskova isäni ei kehtaa kasteesta niin kovin suuttua, jos/kun tieto tulee lapsen itsensä suusta. Isä tuskin itse käsitti, miten röyhkeästi hänen oikeuksiaan lapsen (minun) toisena huoltajana poljettiin.
Hieman kieltämättä harmittaa, ettei isäni nostanut meteliä tästä (kasteesta), mutta tuskinpa hän kovin tarkkaan tunsi uskonnonvapauslain sisältöä, vaikka todistajuutta kertakaikkisena typeryytenä (ja äitiäni jonkinsortin hihhulina) pitikin. Äidistä taas ei ollut todistajien toimia kritisoimaan, sen verran hyväuskoisesti hän kaiken seurakunnan taholta tulevan typerehtimisen ja kontrolloinnin nieli.
Näin jälkikäteen ajateltuna en voi kuin ihmetellen hämmästellä sitä, että miten räikeää piittaamattomuutta todistajat maallisia lakeja kohtaan osoittivat. Ei edes pienintäkään yritystä toimia lakien mukaisesti, mutta ilmeisesti jäsenmäärän kasvu on niin tärkeä asia ettei sitä saa mikään estää.