Olin juuri päässyt sillan puoleen väliin, kun saarelta juoksi toinen matkalainen reppu selässä huutaen: "Se tulee! Apua! Se tulee!" Hän melkein törmäsi minuun sillalla ja liukastui jalkojeni juureen. Yllättäen hän alkoi kiskomaan riippusillan lautoja irti ja heitteli niitä jokeen hädissään. "Auta! Revi näitä irti! Puretaan koko silta, ettei se hirviö pääse pois saarelta!" No mitäpä siinä muuta kuin repimään lautoja irti. Olimme saaneet purettua reilun parin metrin pituisen aukon silltaan, jonka alla kuohui joen villi virta, kun huomasin söpön, jo hieman talviturkin väriä saaneen jäniksen juoksevan kieli poskella saarelta sillan kupeeseen ja pysähtyvän siihen meitä ihmettelmään. "Eikö auteta jäniskin vielä tästä yli ennen, kuin se hirviö tulee?" kysyin hätääntyneeltä retkeilijältä. Käännyin katsomaan häntä, mutta huomasinkin hänen jo juoksevan sillalta pois kauheaa kyytiä pakoon ja huutavan: "TUO ON SE HIRVIÖ!"
Hölmistyneenä jäin sitten siihen parin metrin aukon viereen katsomaan pikkuista luontokappaletta, joka oli noussut söpösti takajaloilleen ja haisteli ilmaa reppuni suunnasta. Aloin houkuttelemaan jänistä lähemmäksi, eihän se nyt yhtään vaaralliselta näyttänyt. Se pomppi takajaloillaan lähemmäs, muutaman metrin päähän siltaan tekemästämme aukosta, kun yhtäkkiä se avasi suunsa kuola vaahdoten hampaiden raosta ja päästi ilmoille mitä kamalimmalta kuulostavan rääkäisyn: "ANNA JUUSTOO!" Korvani tuntuivat räjähtävän kappaleiksi. "ANNA JUUSTOO!" se raakkui uudestaan. Otin hädissäni repusta kaikki juustoleipäni ja heitin ne niin kauas kuin vain pystyin kohti saarta, jonne jäniskin pomppi kuola räiskyen. Minä lähdin juoksemaan paniikissa pois...sitten heräsin.
Oli muuten kauhee painajainen tuo!
